lauantai 31. tammikuuta 2015

Keskitalven kuulumiset

Hyvää tammikuun viimeistä (ja uutta vuotta minunkin puolestani)!

Alkuvuosi on ollut melkoista ylä- ja alamäkeä. Ennen vuodenvaihdetta sain paljon aikaiseksi, samoin vuoden alussa. Olo oli mukava. Syksyn huolet ja työstressit näyttivät jääneen taakse. Sitten tuli sitkeä flunssa, enkä tehnyt juuri mitään melkein kahteen viikkoon. Onnistuin, ehkä juuri tekemättömyyden vuoksi, saamaan semmoisen stressin aikaiseksi että oksat pois. Unet katosivat ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Syke nousi. Kämmenet hikosivat. Ahdisti. Miten ihmeessä ehdin saada kaiken valmiiksi? Valmistunko koskaan? Mitä ihmettä teen väitöskirjan jälkeen? Osaanko?

Olo on onneksi tässä viikon aikana rauhoittunut. Tiedän että valmistun, tiedän että ehdin, tiedän että osaan. Enkä taatusti ole ainoa väitöskirjan tekijä joka tämmöisten ajatusten parissa painii (liekö kukaan tehnyt väikkäriänsä ajattelematta kertaakaan näin?). Yritän nyt taas keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan ja koitan olla murehtimatta liikaa tulevasta. 

Näköjään tämmöiset ajatukset nostavat päätään aika ajoin. Silloin tekee hyvää muistuttaa itselleen, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi. Olen kirjoittanut uusimman artikkelini johdannon ja pohdinnan melkein kokonaan, ja siinä samalla väitöskirjan yhteenveto on karttunut mukavasti. Täytyy myös muistaa että kevät on tulossa, valon määrä lisääntyy vauhdilla ja maastokausi lähestyy - mikä on mukavaa. Motivaatiovalaan sanoin:



Kuva: motivaatiovalas.com













Pidin eilen aamulla esitelmän uusimmista tutkimustuloksistani luonnonsuojelugenetiikan ryhmätapaamisessa. Ensimmäistä kertaa ikinä minua ei jännittänyt lainkaan esiintyminen (no okei, ihan vähän juuri ennen esitystä mahanpohjassa hieman muljahti - mutta vain hieman ja vain kerran). Puhuin puolisen tuntia ja esitelmä meni hyvin. Tuommoisistakin jää aina mukava olo.

Eilisestä jäi myös haikea olo, sillä Annalla oli eilen viimeinen työpäivä täällä. Tirautin pienet itkutkin viimeisten aamukahviemme jälkeen. Anna on ollut minulle mitä mainioin ystävä jo vuodesta 2003 saakka kun aloitimme bilsalla yhdessä, ja erittäin tärkeä vertaistuki koko väitöskirjaprojektini ajan. Jotenkin sitä aina tottuu ympärillä oleviin ihmisiin ja kuvittelee että mikään ei muutu, ja sitten yllättäen huomaakin että sinne se nyt menee! (Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, sillä ehkä kolmasosa elämästä Oulun yliopistolla alkaa olla tarpeeksi, heh.) Oikein hyvää matkaa, Anna, ja onnea uusiin haasteisiin!

















 
Sitten vielä muistutus: blogimme etsii edelleen uusia tipusia/kukonpoikia. Olen saanut houkuteltua melkein mukaan erään ekologin tästä eläinmuseolta, mutta hän pohtii vielä asiaa. Neljäs kirjoittajakaan ei olisi pahitteeksi.

Nähdään pian!

Nelli



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti