lauantai 31. tammikuuta 2015

Keskitalven kuulumiset

Hyvää tammikuun viimeistä (ja uutta vuotta minunkin puolestani)!

Alkuvuosi on ollut melkoista ylä- ja alamäkeä. Ennen vuodenvaihdetta sain paljon aikaiseksi, samoin vuoden alussa. Olo oli mukava. Syksyn huolet ja työstressit näyttivät jääneen taakse. Sitten tuli sitkeä flunssa, enkä tehnyt juuri mitään melkein kahteen viikkoon. Onnistuin, ehkä juuri tekemättömyyden vuoksi, saamaan semmoisen stressin aikaiseksi että oksat pois. Unet katosivat ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Syke nousi. Kämmenet hikosivat. Ahdisti. Miten ihmeessä ehdin saada kaiken valmiiksi? Valmistunko koskaan? Mitä ihmettä teen väitöskirjan jälkeen? Osaanko?

Olo on onneksi tässä viikon aikana rauhoittunut. Tiedän että valmistun, tiedän että ehdin, tiedän että osaan. Enkä taatusti ole ainoa väitöskirjan tekijä joka tämmöisten ajatusten parissa painii (liekö kukaan tehnyt väikkäriänsä ajattelematta kertaakaan näin?). Yritän nyt taas keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan ja koitan olla murehtimatta liikaa tulevasta. 

Näköjään tämmöiset ajatukset nostavat päätään aika ajoin. Silloin tekee hyvää muistuttaa itselleen, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi. Olen kirjoittanut uusimman artikkelini johdannon ja pohdinnan melkein kokonaan, ja siinä samalla väitöskirjan yhteenveto on karttunut mukavasti. Täytyy myös muistaa että kevät on tulossa, valon määrä lisääntyy vauhdilla ja maastokausi lähestyy - mikä on mukavaa. Motivaatiovalaan sanoin:



Kuva: motivaatiovalas.com













Pidin eilen aamulla esitelmän uusimmista tutkimustuloksistani luonnonsuojelugenetiikan ryhmätapaamisessa. Ensimmäistä kertaa ikinä minua ei jännittänyt lainkaan esiintyminen (no okei, ihan vähän juuri ennen esitystä mahanpohjassa hieman muljahti - mutta vain hieman ja vain kerran). Puhuin puolisen tuntia ja esitelmä meni hyvin. Tuommoisistakin jää aina mukava olo.

Eilisestä jäi myös haikea olo, sillä Annalla oli eilen viimeinen työpäivä täällä. Tirautin pienet itkutkin viimeisten aamukahviemme jälkeen. Anna on ollut minulle mitä mainioin ystävä jo vuodesta 2003 saakka kun aloitimme bilsalla yhdessä, ja erittäin tärkeä vertaistuki koko väitöskirjaprojektini ajan. Jotenkin sitä aina tottuu ympärillä oleviin ihmisiin ja kuvittelee että mikään ei muutu, ja sitten yllättäen huomaakin että sinne se nyt menee! (Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, sillä ehkä kolmasosa elämästä Oulun yliopistolla alkaa olla tarpeeksi, heh.) Oikein hyvää matkaa, Anna, ja onnea uusiin haasteisiin!

















 
Sitten vielä muistutus: blogimme etsii edelleen uusia tipusia/kukonpoikia. Olen saanut houkuteltua melkein mukaan erään ekologin tästä eläinmuseolta, mutta hän pohtii vielä asiaa. Neljäs kirjoittajakaan ei olisi pahitteeksi.

Nähdään pian!

Nelli



perjantai 23. tammikuuta 2015

Etenemisiä (viimeinkin) ja muita ajattelemisen aiheita



Tsaudihaudi ja mukavaa viikonlopun alkua lukijoille!

Täällä pakkasten keskellä ja toimimattomien pyörien parissa aika on taas juossut ja mukavasti. Sain viime viikolla vihdoin ensimmäisen jutun lähetettyä lehteen, ja jos ensi viikolla se ei pompsahda takaisin, meinaan juhlia tarkastusluentaan pääsyä. Nyt pitäisi vielä malttaa. Jutun lähdettyä olen päässyt uppoutumaan viime kesän näytteiden pariin. Ehdin jo vähän tuskastella, että eih ja voih, kuinka paljon työtä on edessä niiden kanssa. Ja nyt oon ollut todella yllättynyt ja mielissäni, että kerrankin se on sujunut luultua jouhevammin. Jes, pessimisti ei pety!

Tässä labrapuuhien aikaan mulla on taas vapautunut aikaa järjestöhommille. Ilmastolakikampanjassa kahmitaan vielä viimehetken puuhia ennen eduskuntakäsittelyä ja samoiten täällä paikallisesti Sanginjoki-kampanjassa väsäillään näyttelyä toukokuulle. Sen parissa olenkin tällä viikolla päätynyt kirjoittamaan apurahahakemusta, jossa perustellaan tarvetta näyttelylle. Ja nyt, samalla kun on vähän kirjoittelemisia työn alla, sitä huomaa miten paljon kirjoittamisesta myös nauttii. On siistiä, miettiä perusteluja, minkä takia joku tekemisen alla oleva asia on tärkeä. Siinä samalla päässä läjänä olevat suunnitelmat selkeytyy itsellekin tekstin kautta. Ei siis täysin turhaa hommaa, vaikka nyt omaa suhtautumista varmasti keventää se, että oma elanto ei siitä riipu. Hehkuttaessa koko kirjoitusprosessin, tekstissäkin mun ongelmana on vielä se, että välillä hehkutus ja aiheen perustelu menee täysillä ja suoraan aiheen ylitte. Pitäisi ilmeisesti soittaa jotain Maa kutsuu -kasettia samalla (toimisikohan joku oppikirja CD, vaikka lintujen laulut?).

Omista suunnitelmista liika-innostumisesta tuli mieleen keskustelu ennen joulua, jossa biologikollega kyseli väitöskirjani aihetta. Itselleni epätyypillisesti vastasin lyhytsanaisesti, että oikeastaan tarkkailen kuinka porojen laidunnus vaikuttaa ilmastonmuutoksen takaisinkytkentöihin. Siitä keskustelu  jotenkin kääntyi kokonaan siihen, että kuinka ympäripyöreästi voi nimetä oman aiheensa väittämättä, että oikeasti työn tuloksena voisi saada siihen vastausta selville. Ja samalla myös mietittiin, että onko se aina hyvä mainita tutkivansa todella mediaseksikkäitä aiheita kuten vaikka porojen laidunnus (varsinkin Lapissa aihe on niin kuuma peruna, ettei sitä jokaisessa kassajonokeskustelussa uskalla mainita, jos ei ehdi tarkemmin selittämään) tai ilmastonmuutos (kuuma peruna, indeed, mutta varmasti täysin aiheesta)? Ja missä vaiheessa oma tutkimus lähestyy tiedepornoa, jos tutkii vain todella ”kuumia aiheita” vanhoilla menetelmillä. Semmosta. En menettänyt vielä täysin toivoa oman aiheeni kanssa, mutta jäinpähän miettimään.

Siinäpä mun ajattelemisen aiheet nyt. Ensi kertaan!

-henni

perjantai 16. tammikuuta 2015

Ohi on!

Tervehdys viimeistä kertaa! 

Haikeilla mielin täytyy hoitaa vielä tämä väikkäriprosessin loppuhuipennuksen raportointi. Kaikesta ennakkohermoilusta huolimatta väitöspäiväni koitti ja sujui perinteisen kaavan mukaan. Paperityötkin tuli hoidettua pikavauhtia, ja sain noutaa tohtorin todistukseni tiedekunnan kansliasta ennen joululomaa.

Väitöspäivän tunnelmat välittyvät parhaiten näistä Kaisa Mustosen ottamista valokuvista.
  
Kuvaaja: Kaisa Mustonen
Saliin astuessamme jännitys oli huipussaan.

Kuvaaja: Kaisa Mustonen
Kaukosäädinongelmat kesken lektion vapauttivat tunnelmaa.

Kuvaaja: Kaisa Mustonen
Mitä ihmettä se kysyy?

Kuvaaja: Kaisa Mustonen
Jotainhan siihen on vastattava.

Kuvaaja: Kaisa Mustonen
Työkaverit olivat tilanneet minulle tohtoristaulun itseltään JP Ahoselta!

Joulukuun alkupuoli olisi ollut todellista hulinaa ilman väitökseen valmistautumistakin. ”Ikuisuusartikkelini”, Cockroach optomotor responses below single photon level, tuli lopulta ulos Journal of Experimental Biology -lehdessä, ja aiheutti meidän labran mittakaavassa ennennäkemättömän kansainvälisen huomion. Molemmat luonnontieteiden jättiläiset, Science ja Nature, uutisoivat tuloksiamme, ja useat kansainväliset yleisviestimet pyysivät meiltä haastatteluja ja/tai materiaalia. Kaiken sen yksinäisen pimeässä labrassa kykkimisen, epätoivon ja masennusjaksojen jälkeen voin rehellisesti sanoa, että tämä tuntuu hyvältä. Lopultakin voin myös näyttää teille, mitä olen oikeasti tehnyt viime vuodet! Alla oleva videomme tiivistää sen aika hyvin.



Tammikuun alussa olen jo ehtinyt pistäytyä tulevalla työpaikallani Lundissa selvittelemässä juoksevia asioita muuttoani varten. Enää ei olekaan kuin pari viikkoa uusien haasteiden alkuun! Sitä ennen kirjoittelen vielä viimeisintä käsikirjoitustani. Tarkoitus olisi saada se liikahtamaan johonkin lehteen vielä ennen muuttoa.

Tämä oli nyt viimeinen kirjoitukseni kananpoikana. Kiitoksia kaikille lukijoille! Muutamat teistä ovat jaksaneet seurata tahmean projektini vaiheita kokonaiset viisi vuotta! Erityiskiitos kananpoika-siskoilleni Annille, Nellille, Hennille ja Marialle vertaistuesta. Teidän kanssa on ollut kiva kasvaa tutkijana ja ihmisenä (ja kanana, kot kot!).

Jos tulee ikävä tai krooninen näköaistijuttujen puute, höpinöitäni voi jatkossa käydä lukemassa uudessa Silmästä silmään -blogissani. 

Näkemisiin!