Hyvää tammikuun viimeistä (ja uutta vuotta minunkin puolestani)!
Alkuvuosi on ollut melkoista ylä- ja alamäkeä. Ennen vuodenvaihdetta sain paljon aikaiseksi, samoin vuoden alussa. Olo oli mukava. Syksyn huolet ja työstressit näyttivät jääneen taakse. Sitten tuli sitkeä flunssa, enkä tehnyt juuri mitään melkein kahteen viikkoon. Onnistuin, ehkä juuri tekemättömyyden vuoksi, saamaan semmoisen stressin aikaiseksi että oksat pois. Unet katosivat ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Syke nousi. Kämmenet hikosivat. Ahdisti. Miten ihmeessä ehdin saada kaiken valmiiksi? Valmistunko koskaan? Mitä ihmettä teen väitöskirjan jälkeen? Osaanko?
Olo on onneksi tässä viikon aikana rauhoittunut. Tiedän että valmistun, tiedän että ehdin, tiedän että osaan. Enkä taatusti ole ainoa väitöskirjan tekijä joka tämmöisten ajatusten parissa painii (liekö kukaan tehnyt väikkäriänsä ajattelematta kertaakaan näin?). Yritän nyt taas keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan ja koitan olla murehtimatta liikaa tulevasta.
Näköjään tämmöiset ajatukset nostavat päätään aika ajoin. Silloin
tekee hyvää muistuttaa itselleen, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi.
Olen kirjoittanut uusimman artikkelini johdannon ja pohdinnan melkein
kokonaan, ja siinä samalla väitöskirjan yhteenveto on karttunut
mukavasti. Täytyy myös muistaa että kevät on tulossa, valon määrä lisääntyy vauhdilla ja maastokausi lähestyy - mikä on mukavaa. Motivaatiovalaan sanoin:
Kuva: motivaatiovalas.com
Pidin
eilen aamulla esitelmän uusimmista tutkimustuloksistani luonnonsuojelugenetiikan ryhmätapaamisessa.
Ensimmäistä kertaa ikinä minua ei jännittänyt lainkaan esiintyminen (no
okei, ihan vähän juuri ennen esitystä mahanpohjassa hieman muljahti -
mutta vain hieman ja vain kerran). Puhuin puolisen tuntia ja esitelmä meni hyvin.
Tuommoisistakin jää aina mukava olo.
Eilisestä jäi myös haikea olo, sillä Annalla oli eilen viimeinen työpäivä täällä. Tirautin pienet itkutkin viimeisten aamukahviemme jälkeen. Anna on ollut minulle mitä mainioin ystävä jo vuodesta 2003 saakka kun aloitimme bilsalla yhdessä, ja erittäin tärkeä vertaistuki koko väitöskirjaprojektini ajan. Jotenkin sitä aina tottuu ympärillä oleviin ihmisiin ja kuvittelee että mikään ei muutu, ja sitten yllättäen huomaakin että sinne se nyt menee! (Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, sillä ehkä kolmasosa elämästä Oulun yliopistolla alkaa olla tarpeeksi, heh.) Oikein hyvää matkaa, Anna, ja onnea uusiin haasteisiin!
Sitten vielä muistutus: blogimme etsii edelleen uusia tipusia/kukonpoikia. Olen saanut houkuteltua melkein mukaan erään ekologin tästä eläinmuseolta, mutta hän pohtii vielä asiaa. Neljäs kirjoittajakaan ei olisi pahitteeksi.
Nähdään pian!
Nelli
Kertomus oululaisista biologeista, jotka harjottelevat tutkijan elämää tohtoriopintoja tehden. Koska matka on yleensä mielenkiintoisempi kuin päämäärä, haluamme jakaa väikkärintekijän arkemme kanssasi. Tervetuloa seuraamaan, kantavatko kandijalat ja gradusiivet, ja kasvaako tieteen kananpojille lopulta heltta.
lauantai 31. tammikuuta 2015
perjantai 23. tammikuuta 2015
Etenemisiä (viimeinkin) ja muita ajattelemisen aiheita
Tsaudihaudi ja mukavaa viikonlopun alkua lukijoille!
Täällä pakkasten keskellä ja toimimattomien pyörien parissa aika
on taas juossut ja mukavasti. Sain viime viikolla vihdoin ensimmäisen jutun
lähetettyä lehteen, ja jos ensi viikolla se ei pompsahda takaisin, meinaan
juhlia tarkastusluentaan pääsyä. Nyt pitäisi vielä malttaa. Jutun lähdettyä
olen päässyt uppoutumaan viime kesän näytteiden pariin. Ehdin jo vähän
tuskastella, että eih ja voih, kuinka paljon työtä on edessä niiden kanssa. Ja
nyt oon ollut todella yllättynyt ja mielissäni, että kerrankin se on sujunut luultua
jouhevammin. Jes, pessimisti ei pety!
Tässä labrapuuhien aikaan mulla on taas vapautunut aikaa
järjestöhommille. Ilmastolakikampanjassa kahmitaan vielä viimehetken puuhia ennen
eduskuntakäsittelyä ja samoiten täällä paikallisesti Sanginjoki-kampanjassa
väsäillään näyttelyä toukokuulle. Sen parissa olenkin tällä viikolla päätynyt kirjoittamaan apurahahakemusta,
jossa perustellaan tarvetta näyttelylle. Ja nyt, samalla kun on vähän
kirjoittelemisia työn alla, sitä huomaa miten paljon kirjoittamisesta myös nauttii.
On siistiä, miettiä perusteluja, minkä takia joku tekemisen alla oleva asia on
tärkeä. Siinä samalla päässä läjänä olevat suunnitelmat selkeytyy itsellekin
tekstin kautta. Ei siis täysin turhaa hommaa, vaikka nyt omaa suhtautumista varmasti keventää se, että oma elanto ei siitä riipu. Hehkuttaessa koko kirjoitusprosessin, tekstissäkin mun ongelmana on vielä se, että välillä hehkutus ja aiheen perustelu menee täysillä ja suoraan aiheen ylitte. Pitäisi ilmeisesti soittaa jotain Maa kutsuu -kasettia
samalla (toimisikohan joku oppikirja CD, vaikka lintujen laulut?).
Omista suunnitelmista liika-innostumisesta tuli mieleen
keskustelu ennen joulua, jossa biologikollega kyseli väitöskirjani aihetta. Itselleni
epätyypillisesti vastasin lyhytsanaisesti, että oikeastaan tarkkailen kuinka
porojen laidunnus vaikuttaa ilmastonmuutoksen takaisinkytkentöihin. Siitä keskustelu jotenkin
kääntyi kokonaan siihen, että kuinka ympäripyöreästi voi nimetä oman
aiheensa väittämättä, että oikeasti työn tuloksena voisi saada siihen vastausta
selville. Ja samalla myös mietittiin, että onko se aina hyvä mainita tutkivansa
todella mediaseksikkäitä aiheita kuten vaikka porojen laidunnus (varsinkin
Lapissa aihe on niin kuuma peruna, ettei sitä jokaisessa kassajonokeskustelussa
uskalla mainita, jos ei ehdi tarkemmin selittämään) tai ilmastonmuutos (kuuma
peruna, indeed, mutta varmasti täysin aiheesta)? Ja missä vaiheessa oma tutkimus
lähestyy tiedepornoa, jos tutkii vain todella ”kuumia aiheita” vanhoilla
menetelmillä. Semmosta. En menettänyt vielä täysin
toivoa oman aiheeni kanssa, mutta jäinpähän miettimään.
Siinäpä mun ajattelemisen aiheet nyt. Ensi kertaan!
-henni
perjantai 16. tammikuuta 2015
Ohi on!
Tervehdys viimeistä kertaa!
Haikeilla mielin täytyy hoitaa vielä tämä väikkäriprosessin loppuhuipennuksen raportointi. Kaikesta ennakkohermoilusta huolimatta väitöspäiväni koitti ja sujui perinteisen kaavan mukaan. Paperityötkin tuli hoidettua pikavauhtia, ja sain noutaa tohtorin todistukseni tiedekunnan kansliasta ennen joululomaa.
Haikeilla mielin täytyy hoitaa vielä tämä väikkäriprosessin loppuhuipennuksen raportointi. Kaikesta ennakkohermoilusta huolimatta väitöspäiväni koitti ja sujui perinteisen kaavan mukaan. Paperityötkin tuli hoidettua pikavauhtia, ja sain noutaa tohtorin todistukseni tiedekunnan kansliasta ennen joululomaa.
Väitöspäivän tunnelmat
välittyvät parhaiten näistä Kaisa Mustosen ottamista valokuvista.
Saliin astuessamme jännitys oli huipussaan. |
Kaukosäädinongelmat kesken lektion vapauttivat tunnelmaa. |
Mitä ihmettä se kysyy? |
Jotainhan siihen on vastattava. |
Työkaverit olivat tilanneet minulle tohtoristaulun itseltään JP Ahoselta! |
Joulukuun
alkupuoli olisi ollut todellista hulinaa ilman väitökseen valmistautumistakin. ”Ikuisuusartikkelini”, Cockroach optomotor responses below single photon level, tuli lopulta ulos Journal of Experimental Biology -lehdessä, ja aiheutti meidän
labran mittakaavassa ennennäkemättömän kansainvälisen huomion. Molemmat luonnontieteiden
jättiläiset, Science ja Nature, uutisoivat tuloksiamme, ja useat kansainväliset
yleisviestimet pyysivät meiltä haastatteluja ja/tai materiaalia. Kaiken sen
yksinäisen pimeässä labrassa kykkimisen, epätoivon ja masennusjaksojen jälkeen voin
rehellisesti sanoa, että tämä tuntuu hyvältä. Lopultakin voin myös näyttää teille, mitä olen oikeasti tehnyt viime vuodet! Alla oleva videomme tiivistää sen aika hyvin.
Tammikuun alussa
olen jo ehtinyt pistäytyä tulevalla työpaikallani Lundissa selvittelemässä
juoksevia asioita muuttoani varten. Enää ei olekaan kuin pari viikkoa uusien haasteiden alkuun! Sitä ennen kirjoittelen vielä viimeisintä käsikirjoitustani.
Tarkoitus olisi saada se liikahtamaan johonkin lehteen vielä ennen muuttoa.
Tämä oli nyt
viimeinen kirjoitukseni kananpoikana. Kiitoksia kaikille lukijoille! Muutamat
teistä ovat jaksaneet seurata tahmean projektini vaiheita kokonaiset viisi vuotta!
Erityiskiitos kananpoika-siskoilleni Annille, Nellille, Hennille ja Marialle
vertaistuesta. Teidän kanssa on ollut kiva kasvaa tutkijana ja ihmisenä (ja
kanana, kot kot!).
Jos tulee ikävä
tai krooninen näköaistijuttujen puute, höpinöitäni voi jatkossa käydä lukemassa
uudessa Silmästä silmään -blogissani.
Näkemisiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)