tiistai 17. marraskuuta 2015

Esitys tutkijan arjesta



Heihoi lukijat!

Anteeksi hiljaisuutemme tässä blogissa, Nelli on uppoutunut viimeistelemään väitöskirjaansa toimiston ja kodin välille, ja Netalla on vieläkin labrakausi uusien toukkien kera kesken. Minun päivät taas on kuluneet suunnitellessa, ja öööhm, kahvitauolta toiseen sännätessä, enkä ole blogin pariin päässyt – paitsi nyt! 

Eilen kävin pitämässä esitelmän tutkijan arjesta uusille biologian opiskelijoille. Valmistelin sitä varten lyhkäsen PowerPoint -esityksen, jonka ajattelin jakaa täällä. Tarkoitus oli kertoa realistisesti siitä, mihin mun tunnit väitöskirjan parissa kuluu. Niin kuin esityksissä ja teksteissä yleensä, siihen saattoi tulla pienoinen sokerikuorrutus, mutta äh, ei kai kukaan pelkkää valitusta jaksaisi kuunnella ja lukea..? Tekstissä saattaa myös olla hieman toistoa aiempiin juttuihin – mun aihe ei kuitenkaan ole tässä kuukauden sisään vaihtunut... Näiden alkuvaroittelujen kera, here we go:

Tutkijan työstäni puhuessa en osannut olla puhumatta omasta aiheestani. Se on kuitenkin suurin syy, minkä takia tätä työtä teen. Aihe liittyy myös oleellisesti siihen, mitä käytännössä päädyn tekemään. Niinpä aloitan kertomalla tutkimukseni aiheesta: Väitöskirjassani pyrin tarkkailemaan kuinka laidunnus ja lämpeneminen yhdessä vaikuttavat subarktisten alueiden hiilen varastoihin. Ilmaston lämpenemisen myötä hiilenkierto on kuuma aihe, ja erityisen kuumaa on tunturi-ekosysteemien maaperän hiili, jonka pelätään vapautuvan ilmakehään ilmaston lämmetessä, mikäli mikrobien aktiivisuus ja hajotuskyky kasvaa lämpötilan nousun myötä. Mittakaavaltaan maaperän hiili ei myöskään ole mikään pieni ongelma, vaan arktisten alueiden maaperässä on tällä hetkellä kaksi kertaa niin paljon hiiltä kuin koko maapallon ilmakehässä, joten pienet muutokset täällä saattavat olla varsin kauas kantoisia ja globaalisti merkittäviä.


Minä tutkin, voivatko suuret herbivorit, kuten porot, muokata alueen hiilenkiertoa. Ekosysteemissä hiili sijaitsee kasvillisuudessa, kuolleessa karikkessa sekä maaperässä, ja nämä kaikki ovat vuorovaikutuksessa keskenään: kasvillisuusyhteisö voi muokata karikkeen laatua ja määrää, muuttaa maaperän koostumusta ja lämpötilaa ja edelleen vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen maaperästä.
Laiduntajat voivat muokata ekosysteemin toimintoja valikoimalla, mitä kasvilajeja syövät. Ne myös altistavat kasveja ja maata tallaukselle sekä lisäävät maan ravinteita virtsan ja ulosteen muodossa. Kasvien kyky palautua laidunnuksesta tai tallauksesta vaikuttaa kasvien väliseen kilpailuun, niin että usein joko nopeasti kasvavat tai voimakkaasti puolustautuneet kasvit selviävät kilpailussa parhaiten. Ja kuten sanottu, kasviyhteisö vaikuttaa maaperän ominaisuuksiin ja siellä elävien mikrobien aktiivisuuteen.


Omassa projektissani tutkin laidunnusta rakennettujen aitojen äärellä. Esimerkiksi Lemmenjoen tunturikoivikossa laidunnettu puoli ei sisällä matalaa pensaskasvillisuutta, kun taas vain talvisin laitumena olevalla alueella kenttäkerros on rehevää ja tunturikoivikko hankalasti läpikuljettavaa. Pohjois-Norjan laidunkiertoaidoilla taas voimakas laidunnus loppukesästä on saanut varpukasvillisuuden muuttuman heinävaltaiseksi. Kaikilla alueilla aitojen molempia puolia keskenään vertailemalla voidaan vertailla kahta keskenään lähtökohdiltaan lähes samanlaista aluetta, joita erottaa toisistaan vain laiduntajien läsnäolo. 


Tutkimuksessani olen saanut käyttää pitkäaikaisia kokeita, joissa lämpenemistä on simuloitu aidan tuntumassa. Esim. Reisalla koeruutuja on lämmitetty tai lannoitettu tai lämmitetty ja lannoitettu, ja osa voimakkaasti laidunnetuista aloista on aidattu pois laiduntajien ulottuvista. Kilpisjärvellä tutkimusalana sain käyttää koetta, jossa kokeellisen lämmityksen lisäksi puolelta koeruuduista on leikattu kasvillisuutta 19 vuoden ajan. Näiden kokeiden lisäksi olen tutkinut lämpenemisen seurauksia tekemällä uudestaan 15 vuotta sitten tehtyjä mittauksia aitojen molemmin puolin.  
  
Koeruuduiltani olen mitannut hiilen määrää kasvillisuudessa, karikkeessa ja maaperässä. Tämä tapahtuu ottamalla kasveista, maasta ja karikkeesta biomassanäytteitä tiettyä pinta-alaa kohden, lajittelemalla tuo näyte eri lajeihin (tai maanäytteen kohdalla erottamalla näytteestä juuret ja kivet sekä eri maakerrokset), kuivaamalla lajitellut varastot, punnitsemalla ne sekä analysoiden jauhetusta näytteestä hiilen pitoisuuden. Olen myös tehnyt mikrobien aktiivisuuskokeita laboratoriossa näytteen oton jälkeen sekä mitannut paikan päällä koeruutujen kykyä sitoa ja vapauttaa ilmakehän hiilidioksidia. Hiilidioksidin kiertoa mittaamalla voidaan arvioida, kuinka paljon mikäkin systeemi ottaa talteen tai vapauttaa hiiltä kasvukauden aikana.


Käytännössä työni oleellisia vaiheita ovat olleet maastotyöt. Väitöskirjaani varten olen tehnyt maastotöitä kolmena perättäisenä kesänä Oulusta varsin kaukaisiin kohteisiin. Koska jo matkaan kuluu pitkä aika, reissut ja niiden väliset lomat täytyy suunnitella hyvin etukäteen. Useammankin kerran olen nielaissut vähän liian suuret suunnitelmat toteutettavaksi, eivätkä päivät maastossa ole ihan toimistokellojen mukaan surisseet. Maastotöihin kuuluu myös tietynlainen suunnitelmien uudelleen rukkaus: säätä ei voi ennustaa ja monesti kaikenlaisia mutkia tulee matkaan. Mun maastotöissä lisänä on olleet pitkät vaellusmatkat koealoille – joskus näihin on kuulunut varsin vaativat kantamiset, varsinkin jos maastossa ollaan majoituttu. Vaikka telttaretkille ei lähde huonolla kelillä, niitäkin päiviä on tullut, että löytää itsensä pitelemässä sadetta ruumispussin muotoisen teltan sisällä miettien että mitähän sitä seuraavaksi tekisi tässä suurien tekemisvaihtoehtojen äärellä:).


Toinen osa-alue väitöskirjani valmistumisen kannalta on ollut laboratoriotyö. Tällä kertaa sana laboratorio taitaa olla kappaleen modernein, sillä varsin yksinkertaista (ja sottaista!) puuhaa se käytännössä on: erottelen näytteitä eri lajeihin tai osastoihin, kuivaan ja jauhan niistä näytteitä. Onneksi mulla on ollut siihen apua, mutta ihan tusinasti tunteja oon itsekin kuluttanut tehden jotain todella manuaalista – samalla kyhäillen vaikka ostoslistoja pään sisällä. Viime aikoina olen vielä löytänyt itseni tekemästä samoja asioita uudelleen, koska ekoilla kerroilla olen ollut epäjohdonmukainen tai laatinut jotain ihan omia sääntöjä, jotka ovat olleet liian hatusta.


Kolmas ja työläin vaihe väitöskirjatyössä on ollut tietokoneella tapahtuvat aineiston analysoiminen ja kirjoittaminen. Tässä jo aiemmin kerroinkin, että mun kansioista löytyy useita satoja word-sivuja, joissa on testattu seuraavan aineiston tulosten merkitsevyyttä. Ja sen jutun kanssa olen vielä alussa:)! Analysoinnin päälle tulee kirjoittaminen, jolloin tuloksia pääsee kunnolla vaivaamaan yhdessä muiden kanssa. Mulle haastavaa on ollut opetella ottamaan toisten kommenteista onkiinsa ottamatta niistä nokkaansa. Opiskeluaikana tottui siihen, että jos omaa tekstiä korjataan, se tarkoittaa sitä, että on tehnyt virheen tai kirjoittanut huonosti. Nyt pitää asennoitua siihen, että kaikki me kirjoitetaan rutkasti virheitä koko ajan ja vain useampi silmäpari onnistuu tuunaamaan pikkumokat tekstistä pois.
Kirjoittamisen jälkeen alkaa prosessi lehteen lähetys, se tarkoittaa kuvien ja taulukoiden ja tekstin asetusten muokkaamista lehden formaattiin. Hyvällä mäihällä lehti laittaa jutun vertaisarviointiin toisille tieteentekijöille, huonommalla saat juttusi takaisin ja pääset etsimään uuden lehden, jonka formaattiin tekstin muokkaat. Jos vertaisarvioijat eivät täysin tyrmää juttua, saatat silti joutua tekemään siihen korjauksia. Usein korjauksia pitää tehdä myös jutun aineistoon ja sitten pääsee taas aloittamaan analyysi–kirjoittaminen–korjaaminen–kirjoittaminen -ketjun.  


Artikkelien tuotantohihnan lisäksi väikkärintekijän arkeen kuuluvat myös apurahahakemukset, konferenssit, työpajat ja muut yhteistyöviritelmät. Apurahojen hakua tuli käsiteltyä viime kuussa. Palaan niihin lyhkäsesti, koska minut ainakin on yllättänyt, miten paljon niitä pitää väsätä ja miten hakuammuntaa rahoituksen saaminen on. Rahoitushakemuksilta ei välttämättä säästy, vaikka olisikin projektissa palkallisena: silloin saattaa päätyä hakemaan rahoitusta tarvikehankintoihin, analyysikustannuksiin tai vaikkapa konferenssimatkoihin. 
Muut asiat tässä kohdassa on melko iloittavia juttuja, ja voin kyllä suositella, että kannattaa osallistua kaikenlaisiin koulutuksiin, matkoihin ja hankkeisiin. Sieltä sitä inspiraatiotakin voi joskus kammeta. 


Esityksen lopuksi listasin kohtia, mitä minusta tutkijan työssä erityisesti vaaditaan. Minusta yksi tärkeimpiä ominaisuuksia on halu oppia uutta ja sopeutua siihen, että mikään ei ole valmista, kaikkeen ei ole oikeita ratkaisuja ja asioita selvitetään kokeilemalla. Tämä liittyy siihen, että tutkimuksessa on myös tarkoitus luoda uutta tietoa, jotain, mitä kukaan muu ei tähän asti ole tehnyt. Monesti tekeminen siis kulkeekin erehdyksien kautta, ja vaikka umpikujat ja omat virheet turhauttavat, niin ainakin oppimisprosessina ne kyllä toimivat! Toisekseen tutkija joutuu usein olemaan joustava työajassa. Tämä ei ehkä päde kaikille, mutta omalla kohdalla vuoden aikataulun suunnittelu lähtee siitä lähtökohdasta, että kesä on maastosesonkia ja lomia pitää vähän rukkailla. Joustava pitää olla myös pitkän aikavälin suunnitelmissa: Tällä hetkellä tutkijan työ on projektiluontoista, koska rahoittajat myöntävät rahoituksia yksittäisille projekteilla – ei niinkään skarpin henkilön uralle. Minunkin pitää kehitellä kaikenlaisia varasuunnitelmia, sillä luultavasti tulevaisuudessa ei aina satu juuri täydellinen uusi projekti eteen kun edellinen loppuu... On myös tosi todennäköistä, että projekteja pitää etsiä Suomen rajojen ulkopuolelta: Tutkijan odotetaan näkevän tutkimuskäytäntöjä myös oman ryhmänsä ulkopuolella ja kansainvälisiä kokemuksia ja yhteistyötä arvostetaan vaikkapa apurahoja jakaessa. Niinpä omaa kansainvälisyyttä pitää myös suunnitelmallisesti rakentaa.

Viimeiseksi vaatimus-listaani kirjoitin innostuksen omaan aiheeseen. Jos oma aihe on itselle innostava, niin sitten muistakin tämän listan asioista voi tehdä itselleen mieleisiä. Onhan se nyt myös siistiä, että työssä pääsee oppimaan uutta, saa osallistua erilaisiin projekteihin (jos niihin pääsee), saa määritellä oman työaikansa, runtata kokoon omat suunnitelmat ja pääsee vielä matkustamaan. Oikeastaanhan se on aikamoinen etuoikeus, että joku maksaa tästä puuhastelusta (niin kauan kun maksaa). Ja en toisaalta myös ihmettele sitä, että joidenkin tutkimusten mukaan tutkijat, etenkin biologit, ovat työhönsä eniten motivoituneita tyyppejä (siis taas ne, jotka ovat onnistuneet rahoitusta saamaan).

Oispa kiva kuulla muiden kommentteja tästä. Toivottavasti ei tursahtanut siirapit korvista ulos!

Marraskuisin terkuin!
-henni

lauantai 14. marraskuuta 2015

Yhteenveto!

Nyt on sitten yhteenveto lähetetty esitarkastukseen. Askel on kevyt.

Tein tosi ison työn. Varsinkin viimeisten kahden kuukauden aikana tuntui, etten mitään muuta tehnytkään kuin istuin koneella ja luin (osan aikaa veivät toki myös kaksi käsikirjoitusta, jotka piti saada valmiiksi). Tätä päivää on pitkään odotettu! Yhteenvedosta tuli hyvä. 

Nyt ehtii sitten keskittyä muihin hommiin: vanhojen aineistojen käsittelyyn ja labrahommiin, jotka ovat jääneet tekemättä. Ja jospa ehtisin nyt enempi kirjoitella tännekin.

Mutta nyt pidän LOMAN! 

Nelli


perjantai 9. lokakuuta 2015

Apuraharumbaa (tai osittain -teknoa)



Loka-terveiset!

Tämä kuu on edennyt vaihteeksi muihin hommiin apurahojen hakemisen merkissä. Mun kolme vuotta kestänyt rahoitus lähenee loppuaan ja kelan luukkujen kolkuttelu saattaa olla edessä ehkä jo parin kuukauden päästä. Siksipä nyt oon heitellyt apurahahakemuksia sinne, tänne ja tuonne. Harmittaa hieman epävarmuus, mutta tällä alalla sen kanssa pitänee vaan oppia olemaan.   

Taidan olla tiedenoviisi, koska nyt ensimmäistä kertaa apurahojen haussa hakusuma oli osittain ihan mukavaakin puuhaa. Perusteluja kirjoittaessaan muistutti itelleenkin, miksi juuri tämä tutkimus on hyvää ja tärkeää. Samalla tuli kerrattua, mitä on tähän mennessä saanut tehtyä, ja selkeytyi, mitä vielä on edessä (Eli samat vaikutukset kun tällä blogilla, hahaa). 

Tänä vuonna omien jatko-apurahojen ohella osallistuin yhteen Suomen Akatemian projekti-hakemukseen, jossa haettiin viiden vuoden rahoitusta sellaiselle toivehankkeelle, johon voisin hypätä mukaan väitöskirjan jälkeen. Hakemuksen teko jäi aikalailla viimeisiin hetkiin, ja niinpä viime viikko olikin melko hullu viikko viilailun ja ideoinnin merkeissä. Samalla se oli myös antoisa ja inspiroiva kokemus: oli kiva kirjoittaa yhdessä toisten kanssa, saada kommenttia ja kommentoida sekä suunnitella sitä, mitä tosi mieluusti työkseen tekisi ja missä seurassa. Mahdollisuudet siihen, että tuo hakemus menisi kuitenkaan läpi, eivät kuitenkaan päätä huimaa, ja nyt on parempi orientoitua siihen, ettei hanke toteudu. Hmph, mutta olipahan opettava kokemus ja kiva saada siitä myös joskus hamassa tulevaisuudessa kommentteja.

Meidän laitoksella apurahahakemisen kausi on kunnon massatapahtuma ja nyt syyskuun ympärillä melko monessa tutkijan huoneessa on vireillä täyspäivänen hakemussuma. Koska jokaiselle säätiölle rahoitushakemuksia tulee paljon enemmän kuin mitä voidaan myöntää, on samaan aikaan pistettävä useampi eri hakemus eri paikkoihin. Vaikkeivät kaikki kollegat aivan samoilta tahoiltaan haekaan, on varsin yleistä päätyä kilpailemaan samoista rahoituksesta omien ystävien keskuudessa. Vaikka toisten samasta jamasta saakin tsemppiä hakemisvaiheessa, kilpailu samoista rahoista jättää kuitenkin masentavan maun – varsinkin, kun tietää, ettei kaikki sitä voi saada.
Apurahojen hakemiseen ei kannata odottaa helpotusta tohtorinhatun saannin jälkeen. Vaikka apurahahaussa on myös ne positiiviset puolensa, niin samalla tuntuu todella vääristyneeltä tilanne, jossa jokainen tutkija yrittää vuosittain lotota hankerahaa. Nyt tuntuu, ettei juuri kellään ei ole omasta jatkosta varmuutta ja nekin, joilla jo on virka, hakevat apurahoja, jotta voisivat suorittaa tulevat tutkimuksensa. Samasta tilanteesta älähti myös Tieteen tekijöiden liitto mediassa viime viikolla: 


Kannanotossaan tieteentekijöiden liitto summa, että käsiin räjähtänyt kilpailu hankkeista tuottaa ylimitoitetusti töitä "turhia" apurahahakemuksia vääntäville tutkijoille. Samalla hankkeiden lyhyt kesto tuottaa sen, että keskittyminen omaan aiheeseen pirstaloituu ja näkyy tuloksissa. Ilmiötä esiintyy varmasti myös muissa maissa, mutta täällä vallitseva politiikka ei paljoa helpota asiaa: yliopistojen rahoitusta on kiristetty ja sitä suunnataan melko rankasti vain muutamalle alalle, ja samalla yliopistojen väessä on ennennäkemättömän suuret karsinnat, mikä ei voi olla heijastumatta tutkimukseen. Äsh, paska homma meille, ketkä toivotaan että tälle alalle voisi jäädäkin.
 
Tulipa kaksijakoinen kirjoitus: Ihan jees -menoa omalta osalta, vaan ärsyttävää tilanteelta. No, toivottavasti muutkin on saaneet myös niitä hyviä fiiliksiä hakemisesta, ja toivottavasti jollain tärppäää! Ja toivottavasti me jaksetaan tällä alalla. 

Mukavaa viikonloppua kaikille - mää aion viettää sen mökillä ja unohtaa nämä rumbat ja teknot:).

-henni

torstai 1. lokakuuta 2015

Hihhii

Lähetin tiistaina artikkelin lehteen arvioitavaksi. Koko kesän ja alkusyksyn on mielessä ollut vain väikkärin yhteenveto, joten artikkelin submittointi meni vähän siinä sivussa. Näin jälkeenpäin ajatellen, ihan mahtavaa että se on nyt pois omista käsistä!! Edellisestä julkaisusta onkin aikaa jo hurjasti (vaikka on tässä toki itse julkaisuun vielä matkaa). Olen tehnyt tosi kovasti töitä viime aikoina ja on mukavaa, että se myös näkyy. Artikkeli, jonka lähetin, on suosirrin geneettistä rakennetta ja suojelua käsittelevä juttu, ja siitä tuli mielestäni tosi hyvä. Toivottavasti se hyväksytään lehteen!

Yhteenveto kävi luettavana luottorefereelläni (isillä). Ihan hyvä se jo on, mutta on siinä vielä tekemistä. Omalle tekstilleen on aika sokea... Alla havainnollistava kuva refereen kommenteista. Hän oli sitä mieltä ettei ole koskaan nähnyt ketään, joka käyttää sanaa "thus" niin paljon kuin minä... Thus, kommentit s****na, p*****le ja h*****tti.




Tällä hetkellä istun hotellissa Asbrussa, Islannin lounaisrannikolla, Reykjanesin niemimaalla. Korjailen ja kirjoittelen yhteenvetoa ja koitan päästä eroon kaikista "thusseista" (olen korvannut ne "thereforella", hehehe). Kohta se on tämäkin kirja kirjoitettu.

Syy sille, että olen Islannissa, on se että täällä pidetään kahlaajatutkimusryhmän vuosittainen kokous. Tänä vuonna en pidä esitelmää, mikä on ihan hyvä, koska juuri ennen reissua puski päälle kova flunssa, ja ääni on ihan käheä. Tarkoituksenani oli alunperin jäädä tänne pitemmäksi aikaa konferenssin jälkeen työskentelemään viime vuotisten labratöiden tulosten parissa. Sain kuitenkin aineiston itselleni aiemmin syksyllä, joten voin tehdä hommia sen kanssa Oulussa, heti kun ehdin.  

Koitan ehtiä kirjoitella jotain muutakin kuin kuulumisia seuraavalla kerralla.

Siihen asti, 

Nelli



perjantai 18. syyskuuta 2015

Täydellisen maastoreissun kuvia ja uuden aineiston analysointia



 Heipähei!
 
Syksyn toivotukset tulevat tällä kertaa kuumeiselta kotoa, nyt löytyy hyvin aikaa kirjoittaa blogiin ja selailla kuvia viimeiseltä kesän reissulta. 

Onpa ollut hauska fiilis, kun vihdoin on kaikki väikkärin maastohommat nyt pulkassa, ja ne vielä tuli tehtyä kunnolla, jee! Mulla oli tosi kiva kesä, enkä edes huomannut, että kesän kelit olisivat olleet keskimääräistä kehnommat. Taisi paistaa aurinko oikeaan aikaan oikeissa paikoissa ja toisaalta kuudentoista asteen keli on just sopiva ulkona olemiseen. Kenttätöitä mulla oli reilut neljä viikkoa jaettuna useaan eri ajankohtaan. Mutta koska viime kesänä kiehahti yli, niin tänä kesänä olin päättänyt, että reissujen jälkeen pitää ottaa rennosti ja höllentää töiden kanssa – se on myös ainoa aika kun voi tehdä muita kesähommia. Aikaisempina kesinä tasottavat hölläilyt ei olisi edes mahtuneet aikatauluihin, mutta nyt oli just sopivasti suunniteltu ohjelma.
 
Toimistoonkin oli kiva palata tuollaisen kesän jälkeen. Sainhan vasta aivan kesää ennen aineistoni edelliseltä kesältä valmiiksi, pyöritin sillä muutaman testin kesän aikana, ja nyt tässä kolmen viikon aikana olen päässyt pyörittelemään sitä paljon lisää. Kesällä 2014 keräsimme aineistot kahteen julkaisuun, ja nyt päätin aloittaa aineistosta, jossa seurataan hiilivarastojen ajallista muutosta kolmella eri laidunpaineen alalla kahdessa paikassa Pohjois-Norjassa.  Toisessa paikassa lisäksi mitattiin prosesseja, mitkä hiilivarastoihin voisivat vaikuttaa: ekosysteemihengitystä, yhteyttämistehoa, mikrobien hengitystä sekä mikrobien ulkopuolisten entsyymien aktiivisuutta. 

Tuloksissa on ollut jännää se, että toinen alueista sijaitsee suhteellisen jyrkällä tunturirinteellä ja laidunkiertoaita, jonka suhteen laidunkoealamme ovat kohtisuorassa, kulkee suoraan ylöspäin. Näin ollen eri laidunkäsittelyjen toistot eroavat toisistaan korkeudessa, vaikkakin korkeuseroa on vain vajaat 150 m. Alustavasti näyttää siltä, että korkeus vaikuttaa sekä hiilen määrään aloilla että ekosysteemiprosesseihin. Sen lisäksi korkeus vaikuttaa eri tavoin eri laidunnuspaineiden alueella. Jos korkeuden ja laidunnuksen yhteisvaikutus olisi jollain tapaa looginen tai selitettävissä, löytö olisi verrattain uusi. 

Mutta kuitenkin vielä tällä hetkellä, tulokset ovat erittäin epäjohdonmukaisia keskenään. Jos tietyllä laidunpaineella mikrobien hengitys kasvaa korkeuden myötä, samalla alueella taas mikrobien ulkopuolisten entsyymien aktiivisuus laskee korkeuden myötä, maakerros on paksuuntunut vähemmän korkeuden myötä, ja kasvien peittävyys on muuttunut, muttei eroa korkeudesta riippuen. Edellisestä lauseesta ei siis ollut tarkoituskaan saada loogisesti selvää:)

Aineisto, jonka analyysien tuloksia mulla on toista tai kolmatta sataa word-sivua (tämäkin on tyypillistä!) ei vain ole selkeentynyt mulle vielä. Myöskään monimuuttuja-analyysit ei ole näin alussa vielä auttaneet, sillä alustava NMDS-analyysi ei nosta korkeutta selittäväksi tekijäksi kasviyhteisön peittävyydessä. Tätä varmaan täytyy pureskella yhdessä kanssakirjoittajien kanssa ja vaikka pohtia myös sitä, että voiko se myös olla sattumaa tai mittausvirheitä, että korkeuden mukaan löytyy eroja.  

Ekologisessa tutkimuksessa tällainen vaihe on varmaan todella tyypillinen: aineisto yllättää, eikä vastaakaan niitä oletuksia, mitä sille oli asettanut. Lisäksi sitä pitäisi yrittää ymmärtää, jotta voisi miettiä, mitä analyysejä pitäisi vielä suorittaa, jotta ne kuvaisivat huomattua muutosta selkeimmin. Mullakin on siis varmaan odotettavissa vielä uudet sata tai kaksisataa sivua tuloksia, ja sitten toivon, että jossain vaiheessa välähtäisi. Sitä odotellessa…

GPS - tämän kesän korvaamaton kaveri
Lupasin otsikossa laittaa kuvia meidän viimeiseltä kenttäreissulta. Haluankin jakaa ne tänne, koska meillä oli lähes täydellinen reissu. Mun hyvä ystävä, Tuija, oli mukana ja viikon aikana jokainen päivä oli hellepäivä. Etäisyydet koealoille oli jälleen pitkiä, ja koska suuntana oli juuri tiestä kaukaisimmat kohteet, yövyttiin Ouhujoen autiotuvalla keskellä Lemmenjoen erämaata.  
Puiden laskemista Lemmenjoella (ainoa kuvatodiste töistä tässä)

Helle myös hidasti kulkemista ja tekemistä, mutta onneksi ei ollut tarvetta kiirehtiä kun valoisaakin riitti, eikä paleltanut tai hyttyset kiusanneet. Paluumatkalla kerroin, että viikko oli tosi leppoisa, Tuija ei ollut valinnut ihan samaa sanaa, olihan pisin päivä maastossa kuitenkin venähtänyt kolmeentoista tuntiin, ja töiden päälle käveltiin päivässä keskimäärin 15 kilsaa, joskus rinkat selässä, parhaimmillaan mukana kolme rinkkaa ja kaksi jätesäkkiä. Saatiin myös sopivasti selviytymisfiiliksiä, kun viimeiselle päivälle suunniteltuun mönkijähakuun ei saatukaan maastoliikennelupaa, kaira naksahti viimeisillä ruuduilla poikki ja samoiten naksahti mun selkä mutkalle aiheuttaen vähän huolia. Mutta hyvin kaikki lopulta päättyi. 

Jos maastotyöt olisivat aina tälläisiä seikkailuja, niin johan kelpaisi! Kiitos Tuijalle kuvista ja seurasta<3
Terkuin, 
-henni
 

Selässä maakaira ja ovenkarmeista askarreltu peittävyysruudukko

Muorgam-viipustuntureiden helpot maastot houkutteli kiertoreittiin niiden päältä 


Ouhujoen kämppä - suositellaan:)


Vettä kului ihan hurjana. 4 tunnin työpaussille varattiin 2 litraa / naama.

Viimeisen päivän kuljetusnäytteitä: 1.rinkka & rinkka-väärinpäin -kombo
2. Rinkka & rinkka oikeinpäin
3. Rinkka ja kaksi jätesäkkiä.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Arrgghh!

Tuliko tarpeeksi konsonantteja otsikkoon?

Hirveä kiire! Kaksi käsikirjoitusta on työn alla (toinen onneksi melkein valmis, toinen ei...), yhteenvedon valmistelu meneillään (hyvin sujuu - tähän mennessä), apurahahakemuksia pitäisi ehtiä väsätä, ja viiteluetteloiden näpyttely on menossa niin että näppis savuaa (miksi niitä ei voi tehdä samalla kun kirjoittaa?). Totesin tänään siskolleni että en enää koskaan tee väitöskirjaa. Onneksi ei tarvitsekaan.

Koitan pitää mielessäni sen tunteen, kun saan väikkärin viimein lähetettyä esitarkastukseen. Se mahtaa olla hieno tunne se. 

Nelli

torstai 13. elokuuta 2015

Maastokuulumisia ja raporttia sekä kesä- että talvilaitumilta



Heippahei kaikille, 

Ja terveiset maastoreissun keskeltä Lemmenjoelta. Olen täällä samoilemassa koivikoissa suurilta osin puhelimeni kuuluvuuden ulottumattomissa. Ihmeellisistä kyllä, tänään maltan viettää vapaa päivää, ja sen kunniaksi pistän kirjoittamaan. Vapaan oikeutetuksi keksin kauppareissun ja sen ettei puolikasta päivää kannata tehdä, kun koealoille siirtymiseen kuluu vähintään neljä tuntia (eilen kului kahdeksan).


Alalla makoilua à la Sari, syystäkin sääskihuppariin verhoutuneena
Kairattu maanäyte
Olemme täällä tekemässä ohjaajani vanhan aineiston uudelleen inventointia, jossa on tutkittu maaperän ominaisuuksia joko kesä- tai talvilaidunnetuilta aloilta. Otamme sekä maa- että kasvinäytteitä, yrittäen selvittää, kuinka lämpimämpi ilmasto muuttaa vallitsevaa kasvillisuutta ja edelleen maaperään sitoutunutta hiiltä. Tutkimusta suoritamme kahden paliskunnan, Muddusjärven ja Sallivaaran, alueilla. Muddusjärvi sijaitsee Inarista Pohjoiseen lähellä Kaamasen kylää ja Sallivaara on taas osittain Lemmenjoen kansallispuiston alueella. Molemmat paliskunnat ovat jakaneet laidunmaansa erikseen kesällä ja talvella laidunnettaviin alueisiin. Meitä kiinnostaa kuinka nämä erilaisen maankäytön alueet tulevat muuttumaan, ja onko muutos paikasta sidonnaista vai löytyykö molemmissa paliskunnissa samoja muutoksen suuntia. Suuremmalla kaavalla tehtynä tämänlainen tutkimus voisi myös tuottaa tietoa ja keinoja vaikuttaa paikalliseen hiilinieluun muokkaamalla maankäyttöä.

Jäkäläkangasta Muddusjärven talvilaitumella
Porojen liikuttaminen maisemassa vuoden ajan mukaan on erittäin tyypillistä poronhoidolle. 1600-luvulla porolliset perheet siirtyivät porojen mukana Norjan rannikkoniityille kesän ajaksi vaeltaen tunturikoivikkojen kautta havumetsien jäkäläkankaille vasta lumien saavuttua. Suomen ja Norjan välisen rajan suljettua 1852, poronhoitoa täytyi kehittää paikalliseksi. Poroja pidettiin vuoden ympäri maisemallisesti yhteneväisellä alueella, vaikka poromiehet ja naiset saattoivat johdattaa tokkiaan kuhunkin vuoden aikaan parhaimmille laidunaloille. Kuitenkin poronhoidon paikallistumisen myötä talvilaitumien jäkäläkangas kärsi tallauksesta ja nykypäivänäkin harvassa paikassa jäkälikkö riittää tarjoamaan riittävästi ravintoa poroille koko talven ajaksi (lisäruokinnasta ehkä sitten joku toinen kerta…). 


Sallivaaran laidunkiertoaidan tuntumassa
Jäkäläkankaiden suojelemiseksi osa Pohjois-Suomen paliskunnista jakoi laidunmaansa erikseen talvi- kesälaidunnettaviin aloihin 1970 tai 1980-luvulla. Talvilaitumille tyypillistä olivat jäkälänummet ja luppoisat mäntymetsät – kesälaitumiksi päätyivät rehevät niityt, heinikot sekä suot ja muut avarat alueet, joille porot pääsivät metsien räkkää karkuun. Osalla paliskunnista kesä- ja talvilaitumien välinen jako on pienipiirteistä ja poroja johdatetaan liikkumaan kasvillisuustyyppien välillä vuodenajan mukaan. Toiset paliskunnat ovat taas erottaneet kesä- talvilaitumet jakamalla koko laidunalueen aidan avulla kahtia. Vaikka aiemmat kasvillisuustutkimukset ovat todistaneet, että talvipuolien jäkälikkö on kesäpuolta runsaampi, ei jako ole täysin onnistunut elvyttämään jäkäläkankaita, jotka ovat varsin kitukasvuisia. 

Pohjoisen savannia
Kesälaitumien kenttäkasvillisuus voi olla myös karua
Laidunkierto näkyy myös maallikon silmillä paikallisessa kasvilajistossa, erityisesti tarkkailemalla tunturikoivuja. Kesäaikaan koivut ovat porojen suosimaa ravintoa, ja näiden lehdet menestyvätkin vasta kasvettuaan porojen laidunkorkeuden yli. Kesälaitumilla harva taimi selviytyy aikuiseksi puuyksilöksi asti, ja maisemassa puut levittävät lehvästönsä korkealle selkeän paksun rungon kannattelemana – ikään kuin savannilla oltaisiin.

Myös kenttäkerroksen kasvillisuus sekä maaperän ominaisuudet muuttuvat laidunnuksen ajoituksen myötä: kesälaitumella on vähemmän vaivaiskoivua, kanervaa ja juolukkaa, kun taas heinät, kukkakasvit, mustikka ja puolukka pärjäävät jopa paremmin kesälaidunnetulla alalla. Poron pissasta johtuen kesälaitumen maaperästä löytyy enemmän typpeä, ja koska myös karike on nopeammin hajotettavaa, maaperän mikrobien aktiivisuus on suurempaa.


Talvilaidunta Mieraslompolon lähellä
Kesälaidunta Iivaarassa
Suomalaisen laidunkierron aloilla ei tietääkseni ole tehty tutkimusta, missä seurattaisiin kuinka nämä eri tyyppiset alueet reagoivat ilmaston lämpenemiseen. Vaivaiskoivun voisi kuvitella runsastuvan erityisesti talvilaitumilla, sillä sen siirtymistä yhä pohjoisemmaksi on havaittu sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Tämä saattaisi lisätä karikkeen tuotantoa ja pidättää talvisin enemmän lunta allaan, mahdollisesti nopeuttaen maaperämikrobien aktiivisuutta ja jopa vapauttaen maaperän hiilivarastoja ilmakehään. Kesälaitumilla taas nopeasti kasvavat heinät saattavat yleistyä, mikä sekin nopeuttaisi ravinteiden kiertoa. Mutta mikäli maaperän mikrobit ovat jo sopeutuneet ravinteikkaampaan ympäristöön, niin muutos ei välttämättä näkyisi pitkän ajan hiilivarastoissa..? 

Mustikkainen talvilaidun Iivaarassa
Tämänkin tutkimuksen tulokset olisivat vielä haalea liituviiva tyhjässä taulussa, sillä kokeeseen ei sisälly varsinaista lämmityskäsittelyä, vaan seuraamme muutosta ajassa, nimittäin viimeisen 15 vuoden ajalta. Ajalliset seurannat ovat aina varsin riskialttiita tutkimuksia, sillä voi olla, että a) ajanjakso on liian lyhyt (aivan todennäköistä tässäkin, jossa kuitenkin seurataan satojen tuhansien vuosien aikana kerrostunutta maata), b) muutos selittyy jollain muulla kuin lämpötilan muutoksella (vaikkapa eri laidunpaineella tai vuosien välisellä luonnollisella vaihtelulla), tai että c) eri näytteenottaja vaikuttaa tulosten suuntaan. Riskipeliä siis, mutta tätä me nyt ohjaajani Sarin kanssa kootaan enemmänkin ”harrastusmielessä”. Aikomuksena ei ole saada tutkimusta valmiiksi väitöskirjaan mennessä, vaan tässä keräillään puuhaa väitöksen jälkeiselle elämälle (fun:)!).

Koivikkokuvien myötä, terveiset Lemmenjoelta!

-henni