Tieteen Kananpojat: Junaterveiset piitkästä aikaa!

Iltaa,

Samaan aikaan kun toiset kananpojat on pullahtelemassa piakkoin yliopistouunista ulos, täälä tosiet vielä jahkailee aivan samojen askareiden parissa kuin viime kirjoittamallakin. Osuvasti näin syksyn teemaan kirjoittelen taas liikkuvasta kulkuvälineestä:/, matkatahti on tosin hidastunut kesän jälkeen ja saa vielä hiljentyä lissääkin – enkä pistä pahaksi!

Työsarkamalla syksyyn on kuulunut sen saman ensimmäisen artikkelin hiomista loppusuoralle ja labra-puristusta, jolle ei näy loppua edessäpäinkään. . . Porokonferenssi ei mennytkään itkuksi, niin kuin etukäteen uumoilin. Sain esitettäväksi Marian julkaistun artikkelin tulokset, ja tämä taisi olla neljäs esitys samasta tematiikasta. Sen sijaan esiintyminen siellä ja muualla menee aikalailla touhotuksen piikkiin – aina loppuu aika tai jää käyttämättä, tulee jaariteltua liikaa tai unohtuu tärkeitä. Pitäisi varmaan taas mennä meidän laitoksen omaan seminaariin, jossa voisi taas palautua mieleen, että yleisö harvoin on niin kriittinen ja arvosteleva kuin mitä itse itselle on.

Artikkelin hiominen sen sijaan on ollut kivaa ja antoisaa. Meitä on siinä kolme kirjoittajaa ja tähän asti olemme työstäneet tekstin kaikki vaiheet sähköpostin välityksellä. Nyt tänään olin ohjaajani (tai oikeastaan ohjaajani vanhempien) luona päivätöissä, ja työstimme viimoisia silauksia juttuun kasvotusten. Oltiin molemmat liekeissä siitä, miten nopeaa yhdessä tekeminen olikaan saman pöydän ääreltä. Aiemmin muutama paperiliuska ei ole riittänyt siinä vaiheessa kun olemme kommentoineet toistemme kommentteja tekstistä, ja siihen verrattuna itse tekstiin päätyvä kirjoitus on ollut alkuverryttelyä sormijumpalle näppäimistön päällä… Kyllähän se on hyvää harjoitusta perustella kaikki kirjallisesti, mutta tämän päivän jälkeen olen aivan hämilläni, kuinka nopeaa ymmärrys voi olla, kun sanojen lisäksi piirtää käsillä ja änkyröi, skrollailee näyttöä ja osoitellee käyriä. Ehkä siihen myös hieman auttoi muutaman kuukauden kestänyt alustus yhteisestä sävelestä…

Vaikka artikkelin teksti on nyt heitellyt monesti kierroksia yli ja ympäri, sanoma siinä on yhä pysynyt samana. Sain siis käyttööni 19 vuotta vanhan maastokokeen, joka on maastokokeiden maailmassa jo melkoinen vanhus. Kokeessa osaa ruuduista on lämmitetty puoliavoimien kasvihuonekammioiden avulla ja osalta ruuduista on taas leikattu sen valtalajin, mustikan, lehtiä vuosittain kaikkien 19 vuoden läpi. Leikkaamisen kautta variksenmarja on yleistynyt ja korvannut mustikan aseman valtalajina. Samankaltaista kasvillisuusmuutosta on havaittu myös herbivorian myötä, jossa ravinnerikkaat kesävihannat pensaat korvautuvat hyvin puolustautuneilla ikivihreillä varvuilla. Siispä leikkaamalla uskomme voivamme arvioida valikoivan herbivorian seurauksia. Herbivorian on samoiten väitetty vähentävän ekosysteemin varastoiman hiilen määrää, sillä kasvibiomassaa poistuu alalta. Tässä kokeessa leikkaaminen ei kuitenkaan vähentänyt hiilen määrää kokonaisuudessaan, sillä ikivihreissä kasveissa on suurempi määrä hiiltä sitoutuneena typen yksikköä kohden. Aika jännä tulos, joka viestii, että jopa karuilla aloilla herbivoria ei välttämättä ole hiilenkierrolle pahasta.

Artikkelin ohella puuhaillusta labratyöstä ei taida olla mitään uutta, saati jännittävää kerrottavaa: vieläkin erottelen sammalten ja

jäkälien palasia maastosta ottamistani pohjakerroksen näytteistä. Kuvittelin, että tämä vaihe olisi ollut ohi jo kuukausi sitten, mutta työ on edennyt todella hitaasti. Osasyynä voi olla, että olen kehitellyt hyviä syitä, mihin kaikkeen tärkeämpään aikansa voi kuluttaa. Ensi viikolla pitää tosin jollain taktiikalla huijata omat kätöset takaisin pinsettien pariin – olen luvannut että laborantti saa viimein ensimmäisen satsin näytteitä analyyseihin.