keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Ääääh, unohdin taas – kahdesti!


Minun vuoroni kirjoittaa olisi ollut jo pari viikkoa sitten, mutta minulla on ollut mielessä vallan jotain muuta viimeaikoina. Kirjoitan siis nyt, koska en voi olla varma, että muistan kirjoittaa perjantaina.

Käsikirjoitukseni ”loputon” hiominen on ollut loppusuoralla koko kevättalven ja, hypätäkseni suoraan loppuun, käsikirjoitukseni lähetettiin lehteen ehdolle tänä maanantaina. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet todella stressaavia. Hiomista, sanojen laskemista, korjauksia, sanojen uudelleen laskemista, kuvien hiomista jne. Siinä vaiheessa viime viikolla, kun kaikki, mihin itse pystyin käsikirjoituksessa ja oheismateriaalissa vaikuttamaan, oli kasassa, muiden kontribuutioiden odottaminen kiristi pinnaani uskomattoman paljon. Muiden kontribuutioilla tarkoitan lähinnä oikolukemista, ja pitäisihän minun ymmärtää, että muut tekevät sitä omien hommiensa ohessa. Silti kaikki ärsytti monta päivää niin, että meinasin välillä ärähdellä jopa työhuonekaverilleni, jolla ei edes ole kässärini kanssa mitään tekemistä.

Maanantaina alkoi lopulta helpottaa, kun ”lapsi lähti maailmalle”. Tottahan sen kanssa joutuu vielä puljaamaan, bumerangien ja toivottavasti lopulta arvioitsijoiden kommenttien muodossa, mutta minua helpotti  suuresti jo saada se edes ensimmäiselle kierrokselle. Nyt ei auta kuin pitää peukut pystyssä.

Olen paraikaa tekemässä lisää okellikokeita, jotta saisin riittävästi otoskokoa eli ”ännää” dataani. Oletan saavani kokeet päätökseen ensi viikolla, ja sitten pitääkin jo alkaa suunnitella seuraavaa käsikirjoitusta. Jospa se ei stressaisi niin paljoa kuin tämä tärkein kässärini. Hirvittää ajatellakin, miten paljon itse väitöskirjan loppuun saattaminen tulee stressaamaan!

Tiedän, tiedän. Se on ihmisestä kiinni ja minun pitäisi vain olla rennompi. Helpommin sanottu kuin tehty!

Stressaamisiin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti