perjantai 25. lokakuuta 2013

FM (väit.)

Hei!

Pahoittelut, kun en kirjoittanut viime viikon perjantaina, mutta silloin oli ns. muuta tekemistä, väitökseni nimittäin :) Ja kyllä sitä päivää olikin odotettu! Väitöspäivän järjestelyihin kului yllättävän paljon aikaa, ja tekemistä riitti. Piti varata väitössali, huolehtia vastaväittäjän lennot ja majoitus, hommata vaatteet, varata karonkkapaikka, päättää menu, tilata kukat, lähettää kutsut, ostaa lahjoja, hoitaa painoasioita, kasata opinnot tutkintoanomusta varten -ja siinä samassa myös valmistautua itse väitökseen. Lisähuolta aiheutti koirani, joka onnistui loukkaamaan jalkansa juuri pahimpaan aikaan muutama viikko ennen väitöstä. Mutta kaikesta selvittiin. Väitöstä edeltävät viikot eivät todellakaan olleet hehkeintä aikaa elämässäni, mutta viime viikonloppu taas kuuluu tähänastisen elämäni mukavimpiin hetkiin. 

Lektion eka slide ja minun "piinapenkkini" väitössalissa.

Stressasin vähän turhankin paljon etukäteen, mutta itse väitöspäivänä jännitin vähemmän kuin olisin odottanut. Pientä käsien tärinää oli havaittavissa, kun kello läheni kahtatoista, mutta perinteinen ennen väitöstä nautittu konjakkiryyppy auttoi asiaan :) Väitössaliin astuessani tunsin pientä liikutusta nähdessäni yleisössä niin paljon tuttuja, rakkaita kasvoja. Ennenkuin aloitin lektion, vedin syvään henkeä ja muistan vaan ajatelleeni: "Se mikä ei tapa, se vahvistaa"...

Lektio meneillään.
Väitöksenihän ei olisi ollut Annin näköinen ilman muutamaa kommellusta. Aloitin mm. lukemaan lektiota vahingossa sivulta kaksi, josta virheen tajutessani palasin takaisin sivulle yksi. Älkää siis ihmetelkö, jos lektiossa asiat käsiteltiin hieman epäloogisessa järjestyksessä. Kerran myös ehdin unohtaa vastaväittäjän esittämän kysymyksen, kun hän esitti kysymystä vähän pitemmän kaavan kautta. Pääsin siis käyttämään aina yhtä fiksuilta kuulostavat fraasit: "Niin mikä se kysymys olikaan" ja "En tiedä". Vaikeimmat kysymykset koskivat neljättä osatyötä, niinkuin etukäteen arvelinkin. 

Vastaväittäjä laittoi minut piirtämään ekan osatyön koeasetelmaa. Aika hienoja kolmioita piirsin :)
Kömmähdyksistä huolimatta olen tyytyväinen suoritukseeni. Osasin kuitenkin vastata suurimpaan osaan kysymyksistä. Vastaväittäjä esitti sellaisiakin kysymyksiä, joita en ollut ajatellut koskaan aikaisemmin, mutta aika hyvin minä niihinkin keksin tiesin vastauksia. Moni sanoi myös, että väitös oli siinäkin mielessä Annin näköinen, että siellä naurettiin aika paljon. Yleisössä oli herättänyt hilpeyttä mm. vastaväittäjän kysymys: "Seuraavatko ahmat teitä?". Siinä kun jäi vähän epäselväksi, tarkoitettiinko teitä-sanalla minua vai tiestöä :) Vastaväittäjä oli kyllä todella mukava ihminen, ja toimi mielestäni oikein hyvin roolissaan.

Taustalla olevalla kartalla vastaväittäjä halusi havainnoillistaa suurpetojen laajoja elinalueita.
Fiilistä väitöksen jälkeen on vaikea kuvailla sanoin. Onnellinen. Huojentunut. Maailmaa syleilevä. Itsevarma. Ylpeä. Kiitollinen. Rakastava. Hymyilevä. Karonkka meni myös oikein mainiosti. Pöydässä käytiin kiinnostavia keskusteluita, sain kuunnella ihania puheita, minulle annettiin kivoja ja tarpeellisia lahjoja ja rakkaat ystävät olivat järjestäneet huippuhauskoja ohjelmanumeroita. Ainoa harmitus oli se, kun en ehtinyt jutella läheskään kaikkien kanssa illan aikana, mutta se oli odotettavissa. Juhlista kotiin palasin seuraavana päivänä iltapäivällä, joten myös jatkojärjestelyt olivat kohdillaan :) Kiitos vielä kaikille, jotka olivat mukana tekemässä tuosta päivästä ikimuistoisen!

Uunituore väitöskirjani
Väitöksen jälkeen leijuin pilvissä useamman päivän, mutta nyt olen pikkuhiljaa palannut maanpinnalle. Onnellinen olen silti vieläkin, ja on ihanaa kun mikään ei stressaa. Olen myös antanut muutaman ajatuksen tulevaisuuden työprojekteille. Nyt näyttää siis siltä, että tälle kananpojalle on kovaa vauhtia kasvamassa heltta, ja on aika jättää tämä blogi. Vielä ei kuitenkaan ole jäähyväisten aika, sillä kirjoitan viimeisen postauksen tänne muutaman viikon päästä saatuani tohtorin paperit käteen. Nyt seuraa kuitenkin tiedotus:

Etsimme blogiimme uusia kirjoittajia! Minun on aika lopettaa kirjoittaminen, ja myös Nelli ja Anna väittelevät ensi vuoden aikana, joten lisää kirjoittajia kaivataan. Jos siis olet biologian alan jatko-opiskelija ja sinua kiinnostaisi jakaa blogissa väikkärintekijän arkesi, ilmianna itsesi minulle, Nellille tai Annalle. Minuun saa yhteyden joko kommentoimalla tätä postausta, laittamalla mailia anni.koskela@oulu.fi tai viestittämällä Facebookissa. Voin kertoa, että tämän blogin kirjoittaminen ei ole ollut raskasta, vaan ennemminkin terapeuttista ja hyödyllistä. Toivottavasti löydämme jatkajat tälle blogille.

Palataan asiaan marraskuussa.

Anni

perjantai 11. lokakuuta 2013

Terve taas

Nyt on kyllä niin stressiviikko takana, että mikään ei oikein huvittaisi. Asiaa ei auta se, että pari seuraavaakin viikkoa ja viikonloppua on kalenteri täynnä.

Viime viikonloppuna kävin parin vuoden tauon jälkeen Tvärminnessä Visionarium-tapaamisessa. Esittelin siellä lähestulkoon samat posterit kuin Bäckaskogissa. Otsikot oli vaihdettu ja värimaailmaa hieman muutettu, mutta sisältö oli sama. Sain postereille ja virtuaalimaailmalle lisää faneja Uppsalasta. Eräs sikäläinen tohtori totesi, että hänellä on meidän metodipaperi työpöydällään. Olin aivan otettu!

Visionariumin esitelmien aiheet liikkuivat talitiaisista jäännemassiaisiin (Mysis relicta), kukkakärpäsistä lemmikkikoiriin ja verkkokalvon pigmenttikerroksen natriumkanaviin. Yhdistävänä tekijänä kaikissa oli näköaisti. Lundin- ja Bäckaskogin-tuttavien tapaaminen oli tietenkin yksi reissun kohokohdista, ja lundilaiset pitivät huolta siitä, että lauantai-illan bileistä ei musiikkia tai tanssia puuttunut (vaikka joukko meitä jöröjä suomalaisia yrittikin keskustella pöydän ääressä). Mahtavaa sakkia!

Poislähdön hetkellä sain vielä eräältä lundilaiselta mukaani etsintäkuulutuksen, joka päätyi jääkaapin oveen: 


Täällä Oulussa olen puurtanut kokeiden parissa. Välillä menee hyvin, välillä jotakuinkin katastrofaalisesti. Eilen oli huono päivä: oman kämmäykseni takia sössin koko iltapäivän datan. Minua ei niinkään harmita se datan menetys, mutta möhläykseni tietää sitä, että juoksuvuorossa ollut torakka joutuu tekemään samat kokeet uudestaan. Yritän käyttää torakoitani mahdollisimman harvoin, koska jokaiseen vahaukseen (eli eläimen kiinnittämiseen pitimeen) liittyy torakalle palovammariski. Käsien ei tarvitse täristä kuin vähän vahansulattajaa käytettäessä, ja eläimen herkkä niska voi kärsiä. Pahimmassa tapauksessa torakka täytyy sitten päästää kärsimyksistään. Ja minä kun tavallaan kiinnyn näihin "iljetyksiin" aina kokeiden kuluessa.

Oh ja ah, sellaista se on.