Tieteen Kananpojat: Petos ja itsepetos ihmiselämässä ja juhannuksena eritoten

Moro!

Julkaisen tämän tekstin hieman etuajassa juhannuksen takia, mutta se tuskin haittaa. Onnellisena ilmoitan saaneeni UniOGS:lta pienen matka-apurahaa elokuista selkärangattomien näkökonferenssia varten!

Olen onnellinen kuin tämä sirkkaäyriäinen (joka varmaan oikeasti on lähinnä stressaantunut)!

Varsinaisena aiheenani tänään on kirja-arvostelu. Kävin huhti-toukokuussa Biologian laitoksella järjestetyssä lukupiirissä, jossa käytiin pääosiltaan läpi Robert Triversin kirja Petos ja itsepetos ihmiselämässä (suom. Terra Cognita 2012). Lukupiiri oli järjestetty Eläintieteen erikoisluento -opintojaksona, eli osallistumisesta sai opintopisteitä. Minulla ei ole opintopisteistä puute, mutta menin mukaan, koska kirja vaikutti mielenkiintoiselta. Lukupiiri kokoontui noin kerran viikossa ja pui kerralla kahdesta kolmeen lukua.

Suomennetun version sijaan päätin tilata kirjan alkuperäiskielellä, sillä minua häiritsee Terra Cognitan kirjoissa ihan liikaa niiden selkeästi läpipaistava viimeistelemättömyys. Arvostan kyllä T.C.:n periaatetta tarjota laadukasta tiedekirjallisuutta suomeksi, mutta itse mieluummin luen alkuperäisen, jos vain kieli ja aihepiiri sen sallivat. Yksi englanninkielinen versio lukupiirissä osoittautui ihan hyväksi vertailukohdaksi siitä, miten teksti on mahdollisesti muuttunut käännöstyön aikana. Lisäksi Triversin valinta itsepetosta uskonnollisessa kontekstissa käsitellessään käyttää jumalasta järjestelmällisesti pronominia ”she” ei kuulemma tullut suomennoksesta ilmi.

Kirjan keskeinen kysymys oli, miksi ihmiset pettävät paitsi toisiaan, myös itseään? Tiivistetty vastaus oli, että ihmisen on helpompi pettää toisia pettämällä ensin itseään. Kun ihminen kuvittelee mustan valkoiseksi, mustan väittäminen valkoiseksi muille ei ole henkisesti niin raskasta kuin silloin, kun väittäjä tietää valehtelevansa. Kirjan tarkoitus oli kai tutkia väitettä erilaisissa ihmiskonteksteissa, mutta mielestäni luvuissa mentiin usein harhateille. Osa kirjan väittämistä oli mutu-tuntumaa heppoisine perusteluineen. Triversin kirjoitustyyli on hirveän hyppelehtivää. Mielenkiintoisesti alkavat kappaleet loppuvat lyhyeen, minkä jälkeen siirrytään johonkin ihan muuhun. Sama asia saattaa nousta esille useassa kohdassa, mutta ei pakettia kokoon sitovana juonteena vaan enemmänkin ”huppista, mikäs se siinä” -tyylisesti.

Kirjan parasta antia olivat alun eläimiä käsittelevät, tutkimukseen kunnolla pohjaavat luvut, sekä Triversin lukuisat omakohtaiset esimerkit. Kirjoittaja on ilmeisesti jo sen verran iäkäs, että hän voi jo kertoa kämmäilyistään julkisesti pelkäämättä seurauksia. Välillä nämä omakohtaisuudet kuitenkin aiheuttavat enemmän myötähäpeää kuin toimivat valaisevina esimerkkeinä. Triversillä on toinen koti Jamaikalla, ja Jamaikan-juttuja onkin paljon; Näin minua jallitettiin ja oma itsepetokseni auttoi huijariani. Kirjasta jäi kuitenkin sellainen mielikuva, että se on enimmäkseen höpöä.

Trivers sanoo heti aluksi, että itsepetoksen tutkimus on vielä niin nuori tieteenala, että iso osa tässä kirjassa esitetystä asiasta on väistämättä väärin. Silti kirja ei minun kohdallani täyttänyt ollenkaan niitä odotuksia, joita esittelytekstien perusteella asetin. Toki kävi mielessä myös, että ehkä minä vain olen liian ”palikka” ymmärtämään esitettyä konseptia, mutta koska kirja on suurelle yleisölle tarkoitettu, jutun ”pihvin” pitäisi olla niin perinpohjaisesti selitetty, että maallikkokin voisi sen ymmärtää. Aiheesta olisi saanut todella hyvän pamfletin tai vastaavan suppeamman tekstin, mutta satojen sivujen kirjaan tässä on ihan liikaa höttöä mukana.

Meinasin tähän loppuun kirjoittaa, että en suosittele lukemaan, mutta oikeastaan haastankin muita biologeja tarttumaan teokseen. Lukekaa ja kommentoikaa vaikka tänne, mitä mieltä olette.

Lopuksi vielä muistutus naapurini Vaakku Variksenpojan puolesta: Pidetään koirat ja kissat taluttimissa, että sulkiaan metsän pohjalla kasvattavilla linnunpoikasilla olisi turvallisempaa!