perjantai 28. kesäkuuta 2013

Lomalaisen mietteitä

Heipä hei!

Olen saanut toimitettua kaikki väitöskirjamateriaalit esitarkastajille, joten olen päässyt viettämään lomailevan biologin elämää viime aikoina. Myös tohtorin tutkinnon loppukuulustelu (toinen kirjatentti) on nyt suoritettu. Tosin suoritusmerkintää en ole tentistä vielä saanut, todennäköisesti johtuen vastuuopettajan lomasta, mutta uskoisin suoriutuneeni tentistä ihan hyvin. Kirja oli siis Justina Rayn toimittama Sampling rare or elusive species (2004), jossa esiteltiin erilaisia menetelmiä vähälukuisten tai piilottelevien lajien samplaukselle sekä runsauden- ja tiheydenmääritykselle.

Kirja oli minulle huomattavasti haastavampi kuin edellinen tenttimäni kirja, koska tilastotieteelliset näkökohdat korostuivat opuksessa, ja sivuja täyttivät pitkät, monimutkaiset kaavojen johtamiset. Päätin kuitenkin jo melko alkuvaiheessa, etten anna matikan lannistaa minua, vaan ymmärrän sen minkä ymmärrän, ja yritän panostaa kokonaisuuden hahmottamiseen. Luin kirjan muistiinpanoja tehden, ja viimeisenä kertauspäivänä tein vielä "tiivistelmän tiivistelmän", jossa mahdutin parille sivulle koko kirjan mielestäni keskeisimmän sisällön. Tämä taisi toimia aika hyvin, koska molempien tenttikysymyksien aiheet sattuivat päätymään tälle lopulliselle tiivistelmälle. Pienet tuuletukset olivat paikallaan, kun poistuin yliopiston tenttisalista -ehkäpä viimeistä kertaa näissä merkeissä? Kuka tietää.

Kuinka biologi sitten lomailee? No metsäänhän sitä on heti päästävä. Olen kuluttanut lomapäiviäni samoillen koirani kanssa luonnossa niin täällä Oulussa kuin Kainuussakin, jossa kävin päiväretkellä Hiidenportin kansallispuistossa ja tein pientä epävirallista kasvillisuuskartoitusta Paltamossa. Oli erittäin virkistävää kertailla kasvien tunnistusta, vaikka kaikkia en osannutkaan itse määrittää. Olen myös nähnyt ystäviä ja perhettä, lueskellut paljon ja kulkenut Johkan kanssa koiraharrastuksissa. Eilen nukuin kolmet päikkärit (yleensä en nuku ollenkaan päiväunia), joten selvästi nyt ollaan lomalla!

Toivottelen mukavia kesähetkiä kaikille blogin lukijoille! Ehkä minulla on ensi kerralla taas jotain järkevääkin sanottavaa :)

Annimanni


torstai 20. kesäkuuta 2013

Petos ja itsepetos ihmiselämässä ja juhannuksena eritoten



Moro!

Julkaisen tämän tekstin hieman etuajassa juhannuksen takia, mutta se tuskin haittaa. Onnellisena ilmoitan saaneeni UniOGS:lta pienen matka-apurahaa elokuista selkärangattomien näkökonferenssia varten! 


Olen onnellinen kuin tämä sirkkaäyriäinen (joka varmaan oikeasti on lähinnä stressaantunut)!

Varsinaisena aiheenani tänään on kirja-arvostelu. Kävin huhti-toukokuussa Biologian laitoksella järjestetyssä lukupiirissä, jossa käytiin pääosiltaan läpi Robert Triversin kirja Petos ja itsepetos ihmiselämässä (suom. Terra Cognita 2012). Lukupiiri oli järjestetty Eläintieteen erikoisluento -opintojaksona, eli osallistumisesta sai opintopisteitä. Minulla ei ole opintopisteistä puute, mutta menin mukaan, koska kirja vaikutti mielenkiintoiselta. Lukupiiri kokoontui noin kerran viikossa ja pui kerralla kahdesta kolmeen lukua.

Suomennetun version sijaan päätin tilata kirjan alkuperäiskielellä, sillä minua häiritsee Terra Cognitan kirjoissa ihan liikaa niiden selkeästi läpipaistava viimeistelemättömyys. Arvostan kyllä T.C.:n periaatetta tarjota laadukasta tiedekirjallisuutta suomeksi, mutta itse mieluummin luen alkuperäisen, jos vain kieli ja aihepiiri sen sallivat. Yksi englanninkielinen versio lukupiirissä osoittautui ihan hyväksi vertailukohdaksi siitä, miten teksti on mahdollisesti muuttunut käännöstyön aikana. Lisäksi Triversin valinta itsepetosta uskonnollisessa kontekstissa käsitellessään käyttää jumalasta järjestelmällisesti pronominia ”she” ei kuulemma tullut suomennoksesta ilmi.

Kirjan keskeinen kysymys oli, miksi ihmiset pettävät paitsi toisiaan, myös itseään? Tiivistetty vastaus oli, että ihmisen on helpompi pettää toisia pettämällä ensin itseään. Kun ihminen kuvittelee mustan valkoiseksi, mustan väittäminen valkoiseksi muille ei ole henkisesti niin raskasta kuin silloin, kun väittäjä tietää valehtelevansa. Kirjan tarkoitus oli kai tutkia väitettä erilaisissa ihmiskonteksteissa, mutta mielestäni luvuissa mentiin usein harhateille. Osa kirjan väittämistä oli mutu-tuntumaa heppoisine perusteluineen. Triversin kirjoitustyyli on hirveän hyppelehtivää. Mielenkiintoisesti alkavat kappaleet loppuvat lyhyeen, minkä jälkeen siirrytään johonkin ihan muuhun. Sama asia saattaa nousta esille useassa kohdassa, mutta ei pakettia kokoon sitovana juonteena vaan enemmänkin ”huppista, mikäs se siinä” -tyylisesti.

Kirjan parasta antia olivat alun eläimiä käsittelevät, tutkimukseen kunnolla pohjaavat luvut, sekä Triversin lukuisat omakohtaiset esimerkit. Kirjoittaja on ilmeisesti jo sen verran iäkäs, että hän voi jo kertoa kämmäilyistään julkisesti pelkäämättä seurauksia. Välillä nämä omakohtaisuudet kuitenkin aiheuttavat enemmän myötähäpeää kuin toimivat valaisevina esimerkkeinä. Triversillä on toinen koti Jamaikalla, ja Jamaikan-juttuja onkin paljon; Näin minua jallitettiin ja oma itsepetokseni auttoi huijariani. Kirjasta jäi kuitenkin sellainen mielikuva, että se on enimmäkseen höpöä.

Trivers sanoo heti aluksi, että itsepetoksen tutkimus on vielä niin nuori tieteenala, että iso osa tässä kirjassa esitetystä asiasta on väistämättä väärin. Silti kirja ei minun kohdallani täyttänyt ollenkaan niitä odotuksia, joita esittelytekstien perusteella asetin. Toki kävi mielessä myös, että ehkä minä vain olen liian ”palikka” ymmärtämään esitettyä konseptia, mutta koska kirja on suurelle yleisölle tarkoitettu, jutun ”pihvin” pitäisi olla niin perinpohjaisesti selitetty, että maallikkokin voisi sen ymmärtää. Aiheesta olisi saanut todella hyvän pamfletin tai vastaavan suppeamman tekstin, mutta satojen sivujen kirjaan tässä on ihan liikaa höttöä mukana.

Meinasin tähän loppuun kirjoittaa, että en suosittele lukemaan, mutta oikeastaan haastankin muita biologeja tarttumaan teokseen. Lukekaa ja kommentoikaa vaikka tänne, mitä mieltä olette.

Lopuksi vielä muistutus naapurini Vaakku Variksenpojan puolesta: Pidetään koirat ja kissat taluttimissa, että sulkiaan metsän pohjalla kasvattavilla linnunpoikasilla olisi turvallisempaa!
 
Vaakku tarpoo varvikossa.
Lerssirikasta Jussia,

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Kesäkuun tilannekatsaus

Heippa!

Kiirettä pitää. Maastokausi on sujunut loistavasti, ja töitä on ollut enemmän kuin paljon - ainakin tähän saakka. Parin seuraavan viikon aikana pitäisi pikku hiljaa alkaa helpottaa, koska suurin osa sirreistä on saatu rengastettua ja enimmät pesät ovat jo kuoriutuneet. Olen viettänyt suurimman osan ajasta Hailuodossa, jossa sirrejä tuntuu olevan paljon ja joka paikassa. Olen tehnyt myös paljon yöreissuja, koska öisin on kylmempää ja siten on helpompi saada lintuja kiinni (mitä kylmempi on, sitä hanakammin vanhemmat lämmittävät poikasiaan, ja sitä varmemmin ne saa talteen). Eräänä yönä rengastin 18 poikasta ja yhden emon, mikä on varmasti lähellä kaikkien aikojen suosirriennätystä!

Tänä vuonna olemme perusaineiston keräämisen lisäksi laittaneet geolokaattoreita pesiville pareille. Tarkoituksenamme on tutkia, mihin koiras ja naaras menevät talveksi. Parit eivät nykytiedon mukaan vietä talvea yhdessä, joten haluamme selvittää, kuinka kaukana toisistaan yksilöt ovat. Lokaattorit keräävät tietoa auringonlaskusta ja -noususta, minkä perusteella linnut saadaan paikannettua.

Kuten sanoin, maastokausi on menny hyvin. Vesi ei ole noussut kovin korkealle (vielä) ja pesäpredaatio on ollut alhaista. Veikkaisin, että tutkimusalueellamme kuoriutuu tänä vuonna yli sata pikkuista suosirriä. Toisin on lapinsirrin laita - niitä ei enää kovin paljoa näy.

Huomasin erään jännän sattuman viikko sitten. Yksi Hailuodossa rengastamistani naaraista oli pesimässä Lumijoella viikko siitä, kun sen hailuotolaiset poikaset olivat kuoriutuneet. Naaraat jättävät normaalisti poikastet koiraan hoiviin noin viikko niiden kuoriutumisen jälkeen, ja lähtevät itse talvehtimisalueita kohti. Tällä kertaa naaras oli ilmeisesti päättänyt että se ehtii vielä tehdä toisen pesän! On mielenkiintoista nähdä, kuinka käy. Jos pesä kuoriutuu, se olisi ensimmäinen kerta (tietääksemme), kun suosirri onnistuu pesinnässä kaksi kertaa peräkkäin samana vuonna. Pitäkäämme hänelle siis peukkuja.

Lumijoella näimme tuoreet karhunjäljet viikko takaperin, ja sain eiliseltä yöreissulta punkin kaulaan. Elämme vaarallisia aikoja.

Kirjottelen kuulumisia taas heinäkuussa, siihen asti hei vaan!

Nelli