perjantai 21. joulukuuta 2012

Hirrrrrmuisen hyvää joulua!

Kohta alkaa joululoma! Vielä viimeinen, mukamas tehokas työpäivä. Koristelin jo toimiston tietokoneet Kaamos-symposiumia varten hankituilla kimaltelevilla kuusenkoristeilla (jotka itse asiassa unohdin laittaa esille itse symposiumiin).

Siitäpä oiva aasinsilta Kaamokseen (joka oli siis viime viikolla). Minun puheeni meni ihan hyvin, en jännittänyt juurikaan, ja pysyin aikataulussa. Aika pahoja kysymyksiä tuli esityksen jälkeen. Tai no, olisi niihin pitänyt osata vastata, mutta menin vähän lukkoon. Ainoa mihin osasin vastata mielestäni tarpeeksi hyvin oli suosirrien genetiikkaan liittyvä kysymys "Voiko geneettisesti erottaa meidän suosirrin schinzii-alalajin ja hieman pohjoisemman alpina-alalajin?" Vastaus on että ei, ainakaan tällä hetkellä tiedossa olevien geneettisten markkerien perusteella. Siihen sepostin kaikennäköistä, mielestäni ihan perusteellisesti. Yksi kysymys koski lajin suojelutoimia, ja siihen en harmikseni osannut sanoa mitään. Aika harmittava ajatuskatkos. Tietenkin esityksen jälkeen tuli muutama asia mieleen joita olisi voinut pohtia, mutta siinä tilanteessa en saanut sanaa suustani. Onneksi näistä oppii, ja hyvä että kysyvät vaikeitakin asioita, niin tulee mietittyä sellaista mitä ei välttämättä muuten tulisi ajateltua.

Viimeiset kaksi päivää on mennyt työkaverin kirjoittaman artikkelin muokkauksessa. Hän oli yllätyksekseni lisännyt minut siihen toiseksi kirjottajaksi! Mahtavaa! Artikkeli koski suosirrien uudelleenpesintää ensimmäisen pesän tuhoutumisen jälkeen, ja kuinka se, joutuiko ensimmäinen pesä saalistetuksi vai tuhoutuiko se jostain muusta syystä (veikö sen esimerkiksi tulva tai joutuiko se lehmän tallaamaksi) vaikutti uudelleenpesinnän todennäköisyyteen. 

Tässä nopeasti artikkelin pääoletukset: 

Pitkäikäisillä lajeilla, kuten suosirrillä, on luonnollisesti mahdollisuus tuottaa poikasia monena vuonna. Tällöin, jos pesän vie peto, lintu ajattelee ettei enää välttämättä kannata tehdä toista pesää samana vuonna (uudelleenpesintään menee paljon aikaa ja energiaa, varsinkin kun kesä on täällä lyhyt, joten miksi vaivautua kun peto todennäköisesti vie senkin). Lähdetään pois ja yritetään ensi vuonna uudestaan. Jos taas tulva tuhoaa pesän, on mahdollisuus että toista tulvaa ei tulekaan (tulva, tai säähän liittyvät tapahtumat, tai lehmän sorkan osuminen juuri pesän päälle, ovat melko satunnaisia), jolloin uudelleenpesintä on todennäköisempää. Ehkä kannattaisi vielä yrittää. Lyhytikäisemmillä lajeilla puolestaan kannattaa pesiä uudestaan vaikka mikä tuhoaisi ensimmäisen pesän, koska pesimäkausia ei välttämättä ole kuin muutama ja jos ei laita kaikkea likoon tässä ja nyt, elinikäinen poikastuotto voi jäädä huonoksi. Kerron sitten tuloksista tarkemmin, kun artikkeli julkaistaan (mihin kyllä valitettavasti voi olla aika pitkä aika).

En siis ollut mukana itse analyysien tekemisessä, tulihan koko paperi minulle aika lailla yllätyksenä, mutta kirjoitusprosessiin sain sanoa oman mielipiteeni ja korjausehdotukseni. Todella mielenkiintoista. Taas opin paljon uutta tutkimuslajistani!

Palataan asiaan ensi vuonna! Anna jatkaa sitten joululoman jälkeen.

Nelli

P.S. Täytyypä tänne loppuun laittaa yksi kesäinen valokuva, joka muistuttaa heinäkuun lämmöstä ja tuo edes hieman valoa pimeyteen (toisaalta huominenkin tuo valoa, onhan päivä jo monta sekuntia pidempi kuin tänään). Upposin Hailuodon pohjoisrannalla, joskus heinäkuun alussa, nätisti polvia myöten juoksuhiekkaan. Kaikkea sitä joutuu kokemaan maastohommissa. Kamera täytyi tietenkin ottaa esille ennen kuin sain apua.

 

perjantai 14. joulukuuta 2012

Suomalaisen ahman ravintotutkimusta

Hei!


Tutkimustuloksien julkaiseminen tieteellisissä artikkeleissa on keskeinen osa väitöskirjatyötä. Itse väitöskirjahan koostuu yleensä 3-5 artikkelista, joista tosin kaikkien ei tarvitse olla julkaistuja väitökseen mennessä. Omaan väitöskirjaani on tulossa todennäköisesti neljä osatyötä. Näistä kaksi on julkaistu, yksi korjailuvaiheessa (major revision) ja yhden käsikirjoitusta vasta aloitellaan. Tässä postauksessa ajattelin kirjoitella tiivistetysti kahdesta jo julkaistusta osatyöstäni, jotka molemmat liittyvät ahman ravintoon. Tulokset kerron hyvin yksinkertaistetusti ja jätän esim. kaikki GLMM-jorinat pois. Kaikki kirjoituksen kuvat ovat itse ottamiani, mutta osa valitettavan huonolaatuisia, koska kamera ja talviset kuvausolosuhteet ovat usein mitä ovat (ahman perässä kulkiessa). Kuvat suurentuvat klikkaamalla.

Ahma oli kätkenyt joutsenen munan maahan kaivamaansa kuoppaan, ja palannut talvipakkasella kätkölleen. Jäljelle oli jäänyt enää muutama kuorenpala. Marttisenjärvi, Vieremä.


1. Lisääntyvien ahmanaaraiden ravinto kahdella eri tutkimusalueella Suomessa
Koskela, A., Kojola, I., Aspi, J. & Hyvärinen, M. 2012: The diet of breeding female wolverines (Gulo gulo) in two areas of Finland

Menetelmät. Osatyössä tutkittiin ahmanaaraiden ruokavaliota niiden pesäpoikasaikana (helmikuu-huhtikuu) ulosteanalyysin avulla. Ulosteet kerättiin kahdelta eri tutkimusalueelta: Pohjois-Suomesta Inarin alueelta kuudelta pesältä (253 ulostetta) sekä Itä-Suomesta Sotkamon ja Nurmeksen alueelta neljältä pesältä (yht. 168 ulostetta) vuosina 2004-2006. Itse en ole ollut näitä ulosteita keräämässä, koska olin tuolloin vielä perusopiskelija. Ulosteet kerättiin pesiltä kevään aikana ahmojen lähdettyä pesiltä.

Tyypillinen merkkauskohta. Ahma saattaa kiertää ja hangata itseään pientä kuusentaimea vasten, jolloin lumi tamppautuu taimen ympäriltä. Usein tällaisissa kohdissa voi ihmisnenäkin haiskaa "näätäeläimen hajun". Solansuo, Sotkamo.
Tulokset. Pohjois-Suomen alueella ahmojen tärkeimmät ravintokohteet olivat poro (66 %), metsäjänis (16 %), kanalinnut (7 %), pikkunisäkkäät (6 %) ja hirvi (4 %). Itä-Suomen alueella tulokset odotetusti poikkesivat Pohjois-Suomen alueen ahmojen ruokavaliosta. Itä-Suomen ahmojen tärkeimmät ravintokohteet olivat hirvi (55 %), haaskakuvauspaikoilta saatu sika (13 %), metsäjänis (12 %), kanalinnut (11 %), sekä pienet määrät majavia, supikoiria, näätiä ja pikkunisäkkäitä.

Kevättalvella hanki kantaa toisinaan ahmaa, ja tällaisissa tilanteissa syvälle uppoavat hirvieläimet saattavat olla ahmalle helppokin saalis. Loukkukorpi, Sotkamo.

Ahma siis opportunistisesti käyttää sitä ravintokohdetta, joka alueella on eniten/energiatehokkaasti saatavilla. Poronhoitoalueella ahma saalistaa itse enemmän (poro), Itä-Suomessa taas ahma näyttäisi olevan enemmän haaskansyöjä (hirvi, sika). Poronhoitoalueen ulkopuolella ahma on todennäköisesti riippuvaisempi haaskan tarjoajista, kuten susista (hirvenhaaskat) ja ihmisistä (kuvaushaaskat, metsästysjätteet). Toisaalta ahma kykenee myös saalistamaan pientä riistaa, kuten jäniksiä ja metsäkanalintuja. Metsäpeuran karvoja ei näitä ulosteista löytynyt, mutta todennäköisesti nekin kuuluvat (ainakin haaskan muodossa) toisinaan ahman ruokavalioon erityisesti Kuhmon alueella.

Ahma ei pelkää heikkoja jäitä, mutta tutkija jätti ylittämättä Kusianjoen Sotkamossa.
Tutkimme myös ns. ravinnon laajutta/ravintokohteiden monipuolista käyttöä (Smith’s measure of niche breadth). Oletimme, että ahma käyttäisi monipuolisemmin ravintokohteita Itä-Suomen alueella, koska siellä ei ehkä ole niin selvää yksittäistä ravintokohdetta, kuin Pohjois-Suomessa (poro). Ravinnon laajuusindeksi olikin suurempi Itä-Suomen alueella, mutta koska luottamusrajat menivät aika pahasti päällekkäin, ei eroa voi pitää tilastollisesti merkitsevänä.

Ahma pääsee hyppelemään pitkiäkin loikkia, kun hanki ei juuri upota. Romukangas, Kuhmo.
Johtopäätökset. Hirvieläimillä (Itä-Suomessa hirvi, Pohjois-Suomessa poro) on merkittävä rooli lisääntyvien ahmanaaraiden ruokavaliossa. Alueilla, joilla keskikokoisten hirvieläimien (esim. poro, metsäpeura) tiheydet ovat pieniä, muiden suurpetojen ja ihmisten tarjoamat haaskat muodostavat merkittävän ravintokohteen ahmoille.   

Mätäs, jonka päällä ahma oli syönyt käpytikan. Ontojoki, Sotkamo.
2. Lisääntymisstatuksen vaikutus ahmojen ruokavalioon
Koskela, A., Kojola, I., Aspi, J. & Hyvärinen, M. 2012: Effect of reproductive status on the diet composition of wolverines (Gulo gulo) in boreal forests of eastern Finland.

Menetelmät. Tässä osatyössä tutkittiin Itä-Suomessa elävien ahmojen ruokavaliota vertailemalla lisääntyvien naaraiden ravinnonkäyttöä urosahmojen ja ei-lisääntyvien naaraiden ruokavalioon, menetelmänä jälleen ulosteanalyysit. Lisääntyvien naaraiden ulosteet kerättiin neljältä pesältä (yht. 168 ulostetta), uroksien ja ei-lisääntyvien naaraiden ulosteet (yht. 64) kerättiin seuraamalla ahmojen jälkiä. Kaikki ulosteet olivat talviulosteita.

Tällainenkin mielenkiintoisen näköinen juttu löytyi ahman jäljiltä: palanen hirven ruuansulatuselimistön sisäpintaa.

Tulokset. Lisääntyvien naaraiden ruokavalio näytti tällaiselta: hirvi (55 %), haaskakuvauspaikoilta saatu sika (13 %), metsäjänis (12 %), kanalinnut (11 %). Uroksilla ja ei-lisääntyvillä naarailla taas tilanne oli tämä: metsäjänis (52 %), hirvi (22 %), kanalinnut (15 %), metsäpeura (3 %). 

Ahman jäljiltä löytynyt pala hirven selkärankaa.

Myös tämä tutkimus osoittaa, että haaskat ovat Itä-Suomessa merkittäviä lisääntyville naaraille, muodostavathan hirvi ja sika yhteensä lähes 70 % niiden ruokavaliosta. Tälle voi olla monta selitystä: lisääntyvien naaraiden pienempi elinalue, emovelvollisuudet ja niistä aiheutuva energiavaje. Urokset ovat liikkuvampi ja toki usein hiukan kookkaampiakin, joten ehkä ne saavat useimmiten saalistettua itse esim. jäniksen tai kanalinnun.

Ahma on saanut napattua metsäjäniksen kiepistä, joka näkyy kuvassa kuoppana. Tyypillisesti ahma jättää jäniksestä syömättä ainakin käpälät (terävät, pitkät kynnet), sekä toisinaan osan ruuansulatuselimistöstä.

Johtopäätökset. Alueilla, joilla keskikokoisten hirvieläimien tiheydet ovat pieniä, muiden suurpetojen ja ihmisten tarjoamat haaskat muodostavat merkittävän ravintokohteen ahmoille. Susikannassa tapahtuvat muutokset saattavat aiheuttaa muutoksia myös Itä-Suomen ahmakantaan muuttuvan haaskatilanteen kautta. 

Ahman ja hänen tutkijansa jäljet vierekkäin. Ontojoki, Sotkamo.

Lopuksi pieni toivotus allaolevan kuvan muodossa:




perjantai 7. joulukuuta 2012

Tieteen etiikan kurssi

Kirrrpeätä pakkasperjantaita, hyvät lukijat!

Kuten edellisesen tekstini lopuksi lupasin, kerron tänään UniOGS:n eli Oulun yliopiston tohtorikoulun tarjoamasta kurssista Tieteen etiikka. Kurssi on kahden opintopisteen laajuinen luentokurssi. Eräs kollegani tiivisti kurssin sisällön sanomalla: "Siellä opin hirveän määrän sellaisia huijaustapoja, mitä en ollut koskaan tullut edes ajatelleksi". Kurssilla käydään todellakin läpi erilaisia (surullisen-)kuuluisia tieteellisiä huijaustapauksia. Tarkoitus lienee ohjata aloittelevia tutkijoita kaidalle polulle, vaikka laveampi voi hetken aikaa olla helpompi kulkea. Tällä tarkoitan esim. tilannetta, jossa olemassa olevia tuloksia "parannellaan" (tai röyhkeästi jopa keksitään omasta päästä koko datasetti) jotta ne menisivät läpi parempaan lehteen, ja sitten näiden "huippuartikkeleiden" avulla haetaan parempaa rahoitusta. Näi siis ei saa tehdä, soo soo!

Itse luennoista sitten hieman. Perusluentoja oli neljä kertaa neljän tunnin sessio, minkä lisäksi piti osallistua yhdelle kahden tunnin alakohtaiselle luennolle, joita olivat "Technology & environmental ethics", "Business ethics", "Ethics in the human sciences" ja "Human & animal ethics". Kullakin alakohtaisella luennolla oli puhumassa yksi tai kaksi päivän aiheeseen perehtynyttä tutkijaa.

Perusluennot piti kurssin vastuuopettaja. Neljän tunnin sessiot oliva aika raskaita. Sisältöä oli paljon, ja se yhdistettynä luennoitsijan monotoniseen rallienglantiin sai useammankin kuulijan luomet käymään raskaiksi. Monilla oli kannettavat tietokoneet mukana, eikä niillä suinkaan pyörineet luentomuistiinpanot. Oma luennolla mukana pysymisen metodini on piirtää koko ajan, ellei luento ole niin fiksusti rakennettu, että siellä voisi tehdä mielekkäästi muistiinpanoja. Kun käteni pysyvät liikkeellä kirjoittaessa tai piirtäessä, pystyvät aivot seuraamaan hieman tylsempääkin luentoa.

Koetta kurssissa ei ollut, vaan loppunäytöksi tehtiin pienryhmittäin seminaariesitykset. Valmiita aiheita oli jaossa, ja lisäksi ryhmät saivat ehdottaa omia tutkimusetiikkaan liittyviä aiheita. Minä ja kaksi muuta tutkimusryhmämme jäsentä päätimme pitää esitelmän Valkee Oy:n korvavalon hämäävästä markkinoinnista. Otsikkona meillä oli: "Selling and marketing a medical appliance based on hypotheses and goal-oriented research - case study". Tiivistetysti esitimme todisteita siitä, että kyseessä olevaa tuotetta on kaupiteltu aivan riittämättömin tieteellisin todistein ja tietämättä edes sen vaikutusmekanismeja. Esityksemme sai aikaan yllättävän vilkkaan keskustelun aiheesta, ja lopuksi joku kysyi, mihin valheeseen perustuvasta markkinoinista voi valittaa? Tässä vaiheessa kuitenkin siirryttiin jo seuraavaan esitykseen. Että semmonen kurssi.

No, eipä nyt muuta kuin valoa kaamospäiviin kaikille, tuli se sitten korvan tai silmän kautta!
 

torstai 29. marraskuuta 2012

Joulukuu lähestyy...

...ja samalla uusi vuosi. Aika menee hurjan nopeasti. Tämän vuoden puolella on vielä paljon tehtävää, kuten jokavuotisen Kaamos-symposiumin järjestäminen ja siellä puheen pitäminen, rutkasti laboratoriotöitä (posti toi paljon uusia mikrosatelliittialukkeita, joilla pääsen tekemään peeseeärrää), ja Suosirrien Isyys -artikkelin kirjoittamista. Työ on edennyt ihan mukavasti, ja analyysit ovat kohta valmiit. Tekstiä ja talukoitakin on jo muutama sivu. Siitä se lähtee! Tuloksista en vielä kerro - selvennän niitä sitten kun paperi on virallisesti ulkona. ;) 

Sen verran voinen sanoa, että isyysanalyysien lisäksi olen parhaillaan viimeistelemässä analyysejä suosirrien avioeroista! Kuulostaa hauskalta! Suosirrit ovat melko pariuskollisia, mutta joskus sukset menevät ristiin, ja uusia pareja syntyy. Tarkoituksenani on katsoa vaikuttaako parien geneettinen samankaltaisuus avioerojen syntyyn - siis samaa hommaa, jota tutkin parin ulkopuolisten parittelujen yhteydessä (onko syrjähyppy-yksilö geneettisesti erilaisempi kuin oma puoliso). Tämän oletetaan vaikuttavan poikasten laatuun - mitä erilaisemmat vanhemmat, sitä "monipuolisemmat" (eli geneettisesti monimuotoisemmat) poikaset ja sitä parempi poikasten elinkyky. 

Ensi vuonna onkin sitten uudet haasteet edessä: olen virallisesti työtön tammikuun alusta lähtien. Vaikka kuinka olen nähnyt unta apurahoista, mikään taho ei ole niitä minulle vielä myöntänyt. Tällä hetkellä toivo lepää Suomen Kulttuurirahastossa, joka kuitenkin tekee päätöksensä vasta helmikuun alussa. Elämme jänniä aikoja.

Huomenna minun on pakko pitää vapaapäivä, koska viikonloppuna olen menossa joulumessuille Pohjankartanolle (tervetuloa!) myymään tekemiäni käsitöitä, ja paljon on vielä keskeneräistä! Ensi viikolla ehtii sitten paiskia töitä, tehdä loput analyysit ja saada Kaamoksen esitelmä valmiiksi. Huh, tiedossa on kiireinen viikko. Voi olla että itsenäisyyspäivä menee töissä. 

Niin, sehän minulla vielä oli mielessä, että Kaamos-symposium järjestetään siis 11. ja 12. joulukuuta (ti, ke), salissa TA105 (yliopistolla). Tervetuloa kuuntelemaan!

Hyvää joulukuuta kaikille!

Nelli

perjantai 23. marraskuuta 2012

Höh

Hei, taas tulee tauko, koska unohdin etten tänään ehdi kirjoittaa ystäväni väitöstilaisuuden takia. Nyt järjestelemään skumppalaseja valmiiksi. Palataan asiaan ensi viikolla.

N

torstai 15. marraskuuta 2012

Matkoilla

Hei! Blogin viimeaikasesta julkaisutahdista (kahden viikon välein) poiketen kirjoitankin vasta seuraavalla viikolla, koska olen lähdössä matkalle tänä iltana. Ensi viikkoon siis!

Nelli

perjantai 2. marraskuuta 2012

Kanadan konferenssi

Hei!

Pahoittelut pienestä blogi-hiljaisuudesta, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa aikaisemmin, koska olen ollut konferenssi-reissulla Kanadassa. Se tuleekin olemaan tämän kirjoituksen pääaiheena. Sitä ennen täytyy kuitenkin hehkuttaa täälläkin: JEE, ensimmäinen kässäri on hyväksytty julkaistavaksi! Kaksi muuta kässäriä on parhaillaan revisio-vaiheessa, eli paperihommat on ihan hyvässä vaiheessa. Kyllä tässä siis joskus vielä väitelläänkin :)


Osallistuin siis Wolf & Carnivore Conferenceen (23.-24.10.2012) Kanadan Manitobassa, Thompson-nimisessä pikkukaupungissa. Olin reissussa noin kuuden päivän ajan, ja tästä kaksi päivää kului konferenssissa ja aikalailla loput matkustaessa. Istumalihakset siis olivat koetuksella. Ensin ajoin autolla Kainuuseen, jonne jätin koirani hoitoon (kiitos vielä vanhemmilleni!), sitten junalla Helsinkiin, josta lensin ensin Chicagoon, sitten Winnipegiin ja sitten vielä Thompsoniin. Huh. Mutta kyllä se oli sen arvoista!


Konferenssivieraat olivat minua ja erästä venäläistä jääkarhututkijaa lukuunottamatta pääasiassa Kanadasta ja Yhdysvalloista, joten "eksoottisuudestani" johtuen sain ehkä vähän (positiivista) erityishuomiota osakseni. Ihmiset olivat todella ystävällisiä ja kannustavia, ja sain monta uutta kontaktia. Itse pidin oman suullisen esitykseni (20 minuuttia) heti ensimmäisen päivän toisessa sessiossa, joten kauaa ei tarvinnut onneksi jännittää ;) Vähän kyllä takeltelin välillä, mutta muuten se kai meni ihan hyvin. Lisäksi pidin konferenssissa posteria. Muiden esityksistä jäi päällimmäiseksi mieleen David Mechin, Marco Musianin ja Alistair Bathin esitykset, joten seuraavaksi kerron niistä vähän tarkemmin.


David Mechiä (University of Minnesota) pidetään maailman tunnetuimpana ja arvostetuimpana susitutkijana, joten oli suuri kunnia päästä tapaamaan hänet ja kuuntelemaan hänen esitystään. Hänen aiheenaan oli "54 years of wolf research", joten pääsimme kuulemaan, mitä kaikkea hän on ehtinyt tehdä uransa aikana. Esityksestä oppi paljon uuttakin, vaikka toki siellä oli myös paljon tuttua asiaa mm. Yellowstonen siirtoistutuksista. Esityksen kohokohta oli Mechin itsensä kuvaama (?) video, jossa kaksi sutta saalistaa karibun. Useinhan luontodokkareista saamme käsityksen, että sudet vaan lähtevät jahtaamaan jotain yksilöä ja saavat sen melko pian kiinni ja that's it. Mechin videolla näkyi hienosti, kuinka sudet ensin juoksentelivat hidasta hölkkää karibulauman ympärillä ja selvästi "skannasivat" laumaa etsien heikointa lenkkiä. Mech ja monet muut tutkijat uskovat vahvasti, että susi pyrkii valitsemaan uhrikseen usein jollain tavalla sairaan tai heikon yksilön. Videolla tämä arviointivaihe kesti yllättävän kauan, lähemmäs kymmenen minuuttia. Vasta sen jälkeen sudet kiihdyttivät räjähdysmäisesti ja alkoivat jahdata selvästi tiettyä yksilöä, joka näyttikin hiukan ontuvan toista takajalkaansa. 


Toinen hyvä esiintyjä konferenssissa oli Marco Musiani (University of Calgary), jonka esityksen aiheena oli "Wolves & Lifestock in Europe and North America", eli hän keskittyi puheessaan susien ja kotieläinten välisiin konflikteihin. Musiani on Mechin lailla kirjoittanut myös useita susiaiheisia kirjoja. Oli todellakin hauskaa päästä tapaamaan henkilöitä, joiden nimiin on törmännyt niin usein artikkeleissa ja kirjoissa. Musiani oli tehnyt samantyyppisen ennustamismallin petovahingoille, kuin Suomessakin on tehty (Kaartinen et al. 2009: Carnivore-livestock conflicts: determinants of wolf (Canis lupus) depredation on sheep farms in Finland. Biodiversity and conservation 18: 3503-3517). Musiani oli siis tutkinut, mitkä tekijät tuntuvat kytkeytyvän petovahinkojen kanssa yhteen. Mielenkiintoista oli, että mitä enemmän alueella oli hirviä, sitä enemmän tapahtui myös petovahinkoja. Helposti sitä ajattelisi, että näillä alueilla petojen ei tarvitsisi siirtyä saalistamaan kotieläimiä, koska "luonnollistakin" ravintoa olisi riittävästi. No, ilmeisesti näille alueille sitten vaan hirvien takia kerääntyy niin paljon susia, että osa niistä siirtyy oppostunistisesti saalistamaan myös kotieläimiä. Musiani puhui myös petokorvauksien tarpeellisuudesta. Maiden välillä löytyy suuria eroja: Kanadassa ja Yhdysvalloissa petovahingot korvataan 100-prosenttisesti, mutta esim. Serbiassa vain 0-30% vahingoista korvataan.


Alistair Bath (Memorial University) piti hiukan erityyppisen esityksen aiheesta "Human dimensions in wolf management". Hän puhui mm. siitä, kuinka hyvä petotutkimus ei aina ole hyvää petosuojelua. Esimerkkinä tästä hän käytti tapausta, jossa karhuja oli siirtoistutettu uudelle alueelle, ja tuloksena kaikki siirtoistutetut karhut oli välittömästi salametsästetty. Keskustelua syntyikin aiheesta, tuleeko tutkijoiden tehdä "pelkkää tutkimusta", vai pitäisikö tutkijoiden pyrkiä työssään myös mm. vaikuttamaan ihmisten asenteisiin esim. runsaamman tiedotuksen kautta. Alistair Bath on matkustellut ympäri maailmaa ja osallistunut useisiin suojeluprojekteihin. Tarkemmin hän kertoi jossain päin Afrikkaa tapahtuneesta leijonansuojeluprojektista. He olivat kovasti miettineet, kuinka saisivat sitoutettua paikalliset ihmiset suojelemaan leijonia sen sijaan, että he salametsästäisivät niitä. He olivat aloittaneet tosiaankin pohjalta. Aluksi he opettivat paikalliset ihmiset lukemaan ja kirjoittamaan. Sitten he kouluttivat ihmiset työskentelemään leijonaseurannassa ja -tutkimuksessa. Paikalliset ihmiset saivat myös nimetä tutkimusleijonia, mikä on ilmeisesti suuri kunnia heille. Projektin myös salametsästys loppui alueella kuin seinään.


Konferenssissa oli kaikenlaisia esityksiä laidasta laitaan: ekologisia, fysiologisia, geneettisiä, kannanhoidollisia ja suojelubiologisia. Vaikka susi olikin pääosassa, myös muista pedoista puhuttiin, ja erityisesti jääkarhuista. Sijaitseehan "maailman jääkarhupääkaupunki" Churchill suhteellisen lähellä. Thompsonista yritetään puolestaan tehdä maailman susipääkaupunkia. Tällä hetkellä sieltä löytyy upea susiseinämaalaus, lukuisia susipatsaita, Spirit Way Thompson yms. Ja nyt sinne ollaan perustamassa The Wolf Center of Excellencea (susikeskusta). Toivotan heille kovasti onnea! Ihmiset tekevät siellä tärkeää työtä.

Nyt täytyy palata töiden ääreen. Tällä hetkellä siis korjailen tuota yhtä kässäriä ja valmistelen paria seuraavaa esitystä, mutta niistä enemmän ensi kerralla. Palataan,

Anni

Alla vielä pari linkkiä kiinnostuneille:


Kuvat olivat Tunturisuden sivuilta osiosta "vapaasti kopioitavat susikuvat".






perjantai 19. lokakuuta 2012

Taikavarpuväitöksestä hylkäävä päätös

Perjantaipäivää!

Muistanette viime keväältä tämän kirjoitukseni, jossa kerroin eriskummallisesta väitöstilaisuudesta Oulun yliopistolla? Lupasin pitää teidät ajan tasalla päätöksestä, ja lopultakin minulla on hyviä uutisia! Kyseinen väitöskirja on hylätty Tekniikan ja luonnontieteiden tohtorikoulutustoimikunnan kokouksessa tänä tiistaina. Päätöksen voi lukea kokouspöytäkirjasta sivulta 36 alkaen. Alla oleva lainaus pöytäkirjasta summaa hylkäämiseen johtavat syyt:
"Saatujen lausuntojen ja muun dokumentaation perusteella voidaan pitää selvänä, että TkL Huttusen väitöskirjassaan esittämä pääväite siitä, että heikot sähkömagneettiset VHF-kentät aiheuttaisivat spontaaneja käsien liikkeitä, jää toteennäyttämättä sillä varmuudella, jota tieteelliseltä tutkimukselta edellytetään. Erityisesti havaintoaineiston tilastollisessa käsittelyssä on vakavia puutteita, kuten mm. asiantuntijat, akatemiaprofessori Ilmoniemi, professori Räisänen ja Dr Rubin, lausunnoissaan toteavat. Toinen keskeinen ongelma liittyy mittausjärjestelyjen toistettavuuteen. Lisäksi lausunnot osoittavat, että työhön liittyy myös muita erittäin merkittäviä ongelmia ja puutteita, kuten koehenkilöiden sokkoutuksen puuttuminen ja näiden opastaminen mittausten aikana. Myös tulosten suhteuttaminen hypoteesille negatiivisiin löydöksiin muussa tutkimuskirjallisuudessa jää vaatimattomaksi.
Yllä olevasta seuraa, että väitöskirjan suurin ongelma on erittäin voimakas pääväite, jonka perustelu jää tieteellisin kriteerein tarkastellusti toteennäyttämättömäksi."

Päätöksestä ovat raportoineet myös ainakin Kaleva ja Tekniikka & talous, joista jälkimmäinen pitää väitöksen hylkäämistä "outona tapauksena". Jonkinlaiselta ennakkotapaukselta hylkääminen ainakin vaikuttaa. 

Harmikseni totesin, että väitöskirja on yhä luettavissa PDF-muodossa yliopiston Viestintäpalveluiden kautta. Mielestäni vastuullisen tiedeyliopiston olisi poistettava epätieteelliset ja taikauskoa sisältävät opinnäytetyöt julkisesta jakelusta, tai ainakin tehtävä selväksi, että kyseinen teos ei ole luotettava lähde satunnaiselle tiedonhakijalle.

Seuraavalla kerralla kirjoitan jo toisesta UniOGS-kurssista, jolla olen tänä syksynä ollut, ja jonka loppuseminaarissa käsittelin ryhmäni kanssa erästä arveluttavaa tiedeilmiötä Oulun seudulta.

Lopuksi vielä viikonloppulukemistoksi Skeptikko-lehden vauhdikas kuvaus väitöksen kulusta: Taikavarvulla tohtoriksi? Ja vaikka tämä ylilyönnin puolelle meneekin, jaan myös kanssanne seuraavanlaisen korvamadon:


Anteeksipyydellen,

perjantai 5. lokakuuta 2012

Viikatteen varressa

Eilen pääsin tekemään luonnonsuojelutyötä käytännössä; niitimme ja sahasimme muutaman ihmisen talkoovoimin Tauvossa lapinsirridyyneiltä ylimääräistä rytiä ja pajukkoa matalaksi. Ranta oli täynnä kasvillisuutta, pieni epätoivo meinasi vallata mielen, eihän tuota saa millään kaikkea pois. Pojat ottivat raivaussahat käyttöön, minä tartuin viikatteeseen. 

Yllättävän hyvin minulta onnistui niittovehkeen käyttö tytöksi, joka on vain pari kertaa aikaisemmin hommaa kokeillut. Työ vaati tosin sellaisten lihasten käyttöä joiden olemassaolon muistan nyt liiankin hyvin... Päivän päätteeksi omena tuntui raskaalta kädessä.

Lapinsirri tykkää matalakasvuisesta pesimähabitaatista ja esteettömästä näkyvyydestä laajalti pesän ympärillä, joten ei riitä että kasvillisuutta raivataan pelkästään pesien läheltä. Saimme muutaman tunnin aikana ihan kelpo alueen niitettyä ylemmiltä hiekkadyyneiltä rantaan saakka. Jos sieltä ensi vuonna löytyy yksikin sirrin pesä, olen iloinen! 

Koko rannan raivaamiseksi tarvittaisiin kuitenkin rutkasti enemmän työvoimaa ja aikaa. Kyllähän tuota mielellään itsekin tekisi useammin: ulkotyöt ja rehti fyysinen touhuaminen ovat todella terapeuttista, varsinkin toimistotyörupeaman keskellä.

Tänä vuonna tuskin enää raivaushommiin menemme, joten täytyy toivoa että talvella myrskyää sen verran että jäät vievät enimmän rydin mennessään.

Nyt takaisin salapoliisityön pariin - eli selvittämään suosirrien naimakuvioita

Hyvää viikonloppua!

Nelli

perjantai 28. syyskuuta 2012

Hyvä posteri

Moi!

Tutkimustulosten raportointi on yksi merkittävä osa tutkijan arkea. Perinteisimmin tämä tapahtuu julkaisemalla käsikirjoitus (artikkeli) jossain tieteellisessä sarjassa. Toisen väylän tutkimustulosten esittelyyn tarjoavat tieteelliset konferenssit, joissa raportoinnin voi suorittaa joko suullisen esityksen tai posteriesityksen kautta. Posteri on siis juliste, jossa hyvin tiivistetysti esitetään tärkeimmät asiat tutkimuksesta. Koska konferensseissa aikaa on vain rajallisesti, harvemmat pääsevät pitämään suullista esitystä. Sen sijaan postereita konferensseihin mahtuu yleensä hyvin. Aihe on minullekin ajankohtainen, sillä olen juuri viimeistelemässä posteriani Kanadassa ensi kuussa pidettävää Wolves and other carnivores -konferenssia varten.

Yksi konferenssien tarkoitus on tutustua muihin tutkijoihin, verkostoitua ja luoda uusia kontakteja. Siksi posteriakin tehdessä pitäisi miettiä, kuinka sillä saa ihmisten mielenkiinnon heräämään. Sanotaan, että posterin pitäisi "myydä itsensä" kymmenessä sekunnissa: tämän ajan ihminen silmäilee posteria ja tekee sen perusteella päätöksen, kiinnostaako aihe ollenkaan. Kannattaa siis panostaa niin otsikkoon, ulkoasuun kuin kuviinkin.

Posterin tekstin pitäisi olla selkeä, jotta sitä voi lukea 1-2 metrin päästä seisaaltaan. Lisäksi kerronnan pitäisi olla tiivistä ja nopeasti luettavaa. Löysin sellaisenkin ohjeen, että jos posterista tehdyn A4-kokoisen tulosteen tekstin pystyy lukeman yhdeltä liuskalta, niin tekstiä ei ole liikaa. Usein näkee postereita, joissa on aivan liikaa tekstiä. Itsekin huomasin, että tuntuu kurjalta jättää moni omasta mielestä tärkeä asia pois posterista. Toisaalta, tutkimuksen esittelijä yleensä seisoo posterinsa luona juuri siksi, että voisi kertoa tarkemmin tutkimuksestaan kiinnostuneille. Joillakin on myös mukana paperiversio artikkelista, jota voi jakaa halukkaille. 

Lueskelin netistä ohjeita hyvän posterin tekoon, ja useissa neuvoissa korostettiin otsikon tärkeyttä. Jossain sanottiin, että olisi hyvä, jos otsikko mahtuisi yhdelle riville. Tämä kyllä toteutuu aika harvassa posterissa, ja omassanikin se on kahdella rivillä ja lisäksi aika tylsä (sama otsikko kuin kässärissäkin). Pitäisi ehkä kehitellä jotain jännempää.

Odotan jo kovasti konferenssia! Eka kerta Kanadassa ja eka kerta kansainvälisessä konferenssissa. Konferenssiin otetaan maksimissaan sata ihmistä, joten mistään kovin massiivisesta tapahtumasta ei ole kyse. Mahdollisesti konferenssissa vallitseekin lämmin ja rento tunnelma, ja muihin tutustuminen on helppoa. Toivotaan! :) Erityisesti odotan maailman ehkäpä kuuluisimman susitutkijan, David Mechin, esitystä. Kerron täällä blogissakin sitten konferenssikuulumisia.

Anni

ps: hyviä posterivinkkejä saa laittaa jakoon!

perjantai 21. syyskuuta 2012

UniOGS:n artikkeliluennolla

Päivää, että pätkähti!

Yliopistomme on viime aikoina yhdenmukaistanut tohtorivaiheen koulustusta. Tätä varten perustettiin Oulun yiopiston tutkijakoulu UniOGS (University of Oulu Graduate School). Yleisesti kuulostaa siltä, että ennen UniOGS:n perustamista väikkärityöskentelyn aloittaneille UniOGS on vain rasite. Tutkintovaatimukset muuttuvat (tosin helpompaan päin), ja entiset selvät sävelet sekoittuvat. Itseäni kirpaisi hetken aikaa se, että vanhojen biofysiikan tutkintovaatimusten mukaan opintopisteitä on väikkäriprojektin aikana kerättävä 60, kun nykyisin vaatimus on "vain" 40 pistettä. Ja minulla oli tuo 60 suunnilleen kasassa jo siinä vaiheessa kun muutos tuli. Mutta tämähän on tietenkin ihan "happy problem".

Jotain konkreettista hyvääkin UniOGS:sta on tullut. Tohtorikoulun järjestämät yleiset kurssit vaikuttavat melko käytännönläheisiltä. Osallistuin viikko sitten Tieteellisen lehtiartikkelin kirjoittaminen -luennolle. Siellä käytiin läpi paljon tuttuja asioita, mutta muutama hyvä uusi vinkkikin luennolta jäi käteen. Kyseisen luennon lisäksi tarjolla on mm. Väitöskirjan kirjoittaminen sekä Kokoelmaväitöskirjan yhteenveto-osan kirjoittaminen -sessiot, joihin voisin osallistua sitten, kun asia on hieman ajankohtaisempi. Hyviä neuvoja ei kai koskaan voi saada liikaa.

Yhdessä kohtaa artikkeliluentoa repesin. Luentodiassa oli listattuna artikkelikäsikirjoituksen viimeistelyssä muistettavia asioita. Yksi oli: "Poista torakat! Arvioija voi etsiä syitä hylätä". Hihittelin vieressäni istuneelle Ullalle, että minun artikkeistani ei paljoa jäljelle jäisi, jos siitä poistaisi torakat. Ehe ehe... Selvennettäköön, että luennoitsija tarkoitti "torakoilla" sekalaisia pikkuvirheitä.

Koittakaahan taas viikko pärjäillä. Tieteen kananpojat päivittyy uudelleen jo ensi perjantaina!

perjantai 14. syyskuuta 2012

Hola!

Hyvää syksyä vain minunkin puolestani!

Voisin tässä hieman kertailla kesän tapahtumia ja havainnollistaa maastotöitä vaihe vaiheelta kuvien avulla, kun niitä kerta otettiin urakalla. :) Kaikista kuvista kuuluu iso kiitos (ja kopiointioikeus) Aija Lehikoiselle.

Kaikki alkaa pesien ja lintujen etsimisellä. Jokainen alueella pesivä lintu etsitään ja niiden värirenkaat luetaan. Jos linnuilla ei ole värirenkaita, ne otetaan kiinni ja rengastetaan. Lintujen kiinni ottaminen tapahtuu pesältä verkon avulla, eli jos lintu ei pesi tai sen pesää ei löydetä (yleensä löydetään), lintua ei saada pyydettyä.

Usein linnuilla on jalassaan pelkkä metallirengas, ns. poikasrengas, mikä tarkoittaa sitä että se on poikasena pyydetty eikä sitä ole sen jälkeen tavattu (tai jos se on tavattu, niin sitä ei ole saatu kiinni). Värirenkaat linnuille laitetaan jalkoihin vasta kun ne tulevat takaisin pesimään (keskimäärin parin, kolmen vuoden päästä). Poikasrenkaassa on yksilöllinen koodi, esimerkiksi KT57178 (KT on renkaan kokokoodi joka sopii suosirrille, ja esimerkiksi lapinsirrille menee RT; numerosarja on puolestaan rengastoimiston mukainen, yksilöllinen sarja - esimerkiksi minä rengastan sarjalla 57001 - 57100).

Koodin voi hyvällä optiikalla ja yhteisvoimin saada luettua vaikka lintua ei saataisikaan pyydettyä, jolloin saadaan tietoon kuka kyseinen yksilö on, mistä se on peräisin ja minkä ikäinen se on. Monta kertaa olemme kaksistaan tai kolmistaan kierrelleet ja kaarrelleet kaukoputkiemme kanssa yhtä lintua, lähestyneet eri suunnista, joskus kauankin. Aina joku näkee numeron sieltä, kirjaimen täältä, ja lopulta koko rengas on saatu luettua.

Tässä haravoimme Velen kanssa maastoa, josta näimme emolinnun lähtevän lentoon. Näin ne pesät löydetään







































Emoa ei pyydetä pesältä kuin todella hyvällä ja lämpimällä säällä, koska munat tai poikaset kylmettyvät kovin helposti. Mitä pidemmällä haudonta on, sitä herkempiä munat ovat kylmälle. Sateisella ilmalla maastoon ei mennä ollenkaan, ettei pesintä häiriinny.

Kun emolintu on saatu kiinni, rengas laitetaan linnun jalkaan pienen metallisen levittimen avulla, ja kolvataan kiinni. Tässä vaiheessa poltan aina näppini. Tänä vuonna meillä oli käytössä uudet, hieman entistä isommat renkaat, jotka melkein loistavat kirkkaine väreineen.






 









































Kun pesä on löytynyt, munat kellutetaan kuoriutumisajankohdan arvioimiseksi. Ensin muna laitetaan varovasti suippo pää edellä kellutusastian pohjalle, josta se kääntyy tiettyyn kulmaan tai nousee pinnalle sen mukaan, kuinka kauan sitä on haudottu. Jos muna on munittu äsken eikä haudontaa ole vielä aloitettu, muna kellahtaa vaakatasoon astian pohjalle, ja arvioitu kuoriutumisajankohta on 21 päivän päästä (plusmiinus päivä). Jos munaa on haudottu kolme päivää, muna pysyy edelleen astian pohjalla, mutta se ei olekaan enää vaakatasossa, vaan on noussut 45 asteen kulmaan. Jos haudontaa on jatkettu viisi päivää, muna nousee entisestään - nyt se on pystyasennossa (jee!), mutta vieläkin siis suippo pää pohjassa kiinni. Kaltevuuskulma siis suurenee mitä pidemmällä haudonta on.

Pystyvaiheen jälkeen muna alkaa nousta pintaa kohti. Kun muna kelluu ja on pinnan tasalla, kuoriutumiseen on aikaa15 päivää. Tämän jälkeen aletaan mittaamaan pinnan yläpuolelle nousevan osan, kalotin läpimittaa. Kun kuorintaan on aikaa kaksi viikkoa, kalotin läpimitta on kolme milliä, ja kun aikaa on viikko, läpimitta on sentin. Mitä pidemmällä haudonta on, sitä epävarmempaa kellutuksen perusteella lasketun kuoritutumispäivän arvioiminen on.

Munankellutus on jännää puuhaa. Tässä kellutan munia Tauvossa (muna taitaa olla lähes pinnan tuntumassa, eli kuoriutuminen ajoittuu 15 päivän päähän kellutushetkestä). Tämä pesä kuitenkin tuhoutui ennen kuoriutumista.


Pesällä ei tarvitse kellutuksen ja emojen pyynnin jälkeen käydä muuta kuin tsekkaamassa onko pesä vielä elossa. Jos pesältä lähtee emo lentoon, voidaan olettaa että pesä toimii. Turhaa pesällä käymistä tulisi välttää, jotta pedot eivät löydä pesiä hajujälkien ja tallautuneen ruohon perusteella. Tämän takia esimerkiksi aikuisten rengastus tapahtuu jossain muualla kuin aivan pesän lähettyvillä. Seuraavan kerran pesälle tarvitsee optimitapauksessa mennä arvioituna kuoriutumispäivänä, tai mahdollisesti hieman ennen. Munista alkaa kuulumaan kuoriutumisen lähestyessä pientä naputusta, ja muniin ilmestyy säröjä ja sittemmin reikiä. Poikaset lähtevät pesästä hyvällä säällä jo muutama tunti kuoriutumisen jälkeen, joten paikalla on hyvä olla ajoissa, jotta kaikki poikaset saadaan kiinni. Muuten ne sinkoilevat pitkillä koivillansa kuka mihinkin, ja ne on todella vaikea löytää.

Loppukaudesta maasto alkaa muistuttaa jo melkoista riisipeltoa - koitapa siinä sirrinpoikasia etsiä (et löydä).

 
















 
Kun poikaset ovat kuoriutuneet, ne rengastetaan ja niiltä otetaan verinäyte jalasta. Verisuoni on jalassa hyvin esillä, joten verinäytteen ottaminen on helppoa. Sitäpaitsi verta tarvitaan vain ihan pieni määrä, muutama kymmenen mikrolitraa, joten poikaselle ei koidu tästä sen kummempia haittoja. Ihan pieni pisto vain, josta veri kerätään kapillaariin.

Ylemmässä kuvassa näkyy hyvin poikasen munahammas, jolla se koputtelee munankuoren rikki. Söpöjä otuksia.


Poikaset myös punnitaan (pakastepussin avulla). Henkilökohtainen sihteeri on hyvä olla mukana.



Välillä täytyy muistaa pitää taukoja.



Aikuisilta linnuilta otetaan myös verinäyte, mutta niiltä se otetaan siivestä. Jutun juoni on sama kuin poikasilla, eli pieni pisto suoneen, ja kapillaari hollille. Otettava verimäärä on aikuisillakin häviävän pieni, alle sata mikrolitraa (eli millin kymmenesosa - tosi vähän siis). Kaikilla ryhmämme jäsenillä on verinäytteiden ottoon virallinen lupa.





Linnuilta mitataan siipi, pyrstö, nokka ja nilkka, ja ne punnitaan. Morfologisia mittoja voidaan käyttää myöhemmin tutkittaessa esimerkiksi korreloiko pariutuvien naaraiden ja koiraiden koko jollain lailla keskenään (vaikkapa valitseeko suuri naaras kumppanikseen pieniä koiraita).


























Sirrit eivät välttämättä arvosta kaikkeen tähän touhotukseen kuluvaa aikaa.































Maastohommissa olen päässyt kokeilemaan kaikenlaista kivaa, kuten ajamaan moottorivenettä, ja tänä kesänä saimme Aijan kanssa meloa kanootilla pienelle Lahtikarin saarelle katsomaan onko siellä sirrejä. Sieltä löytyikin yksi suosirrin pesä, joka kuitenkin oli tuhoutunut kun palasimme myöhemmin paikalle rengastaaksemme poikaset. 



 
Välillä maastosta löytyy kaikenlaista kummaa. Tässä on selvästi lohikäärmeen luuranko.



Nyt minun täytyy lähteä postiin viemään apurahahakemusta, jotta saan tehdä näitä hommia vielä ensi vuonnakin. Ensi kerralla kerron sitten tämän syksyn töistä, kaikkea jännää on jo meneillä. :) Siihen asti heippa!