tiistai 20. joulukuuta 2011

Esityksien summausta

Heippa!

Näin vuoden viimeisien päivien aikana on hyvä tehdä pientä yhteenvetoa siitä, mitä vuoden aikana on tullut tehtyä. Tässä postauksessa ajattelin kertoa kolmesta pienestä esityksestäni, jotka pidin nyt loppuvuoden aikana. Kaikki esitykset menivät ihan ookoosti, mutta ainahan on myös vähän parantamisen varaa.

Marraskuun alussa pidin suomenkielisen esityksen (kaksi muuta esitystä pidettiin englanniksi) Sotkamon virastotalolla. Sotkamon Luonto ry piti syyskokouksensa yhteydessä ahmaillan, jossa kerroin yleisesti ahmoista ja ahmatutkimuksesta ja yleisö sai kysyä mieltään askarruttavista asioista. Esitykseni kesti tunnin ja siihen päälle tuli vielä puoli tuntia kysymyksiä, joten flunssainen ääneni oli melko kovilla. Esitys kuitenkin meni ihan kivasti ja kysymykset olivat suurimmaksi osaksi melko helppoja vastata. Tällaisissa tilaisuuksissa kivaa onkin juuri se, että ihmisiä kiinnostavat ne oikeasti oleelliset asiat (kuten vaikkapa, kuinka vanhaksi ahma elää), eikä sellaiset toisarvoiset asiat, kuten tilastollisen testin valinta tai otoskoko ;)


Myöhemmin marraskuussa käväisin Hyytiälässä, Helsingin yliopiston metsäasemalla, jossa pidettiin RKTL:n jatko-opiskelijoiden seminaari. Kolmen päivän reissu oli oikein hauska ja hyödyllinen: tapasin muita jatko-opiskelijoita, joista moni teki jollain tapaa samantyyppistä tutkimusta kuin minä, kuuntelin mielenkiintoisia esityksiä ja pidin myös oman esitykseni. Tapaamisen aiheena oli paikkatiedon hyödyntäminen riistan- ja kalantutkimuksessa, ja opinkin paljon uusia asioita. Tosin todettakoon myös, että välillä jotkut asiat menivät yli ymmärrykseni. Oma esitykseni meni ihan hyvin palautteen perusteella, tosin parissa lapussa toivottiin hiukan vähäisempää karttakepillä huitomista :D Juuri tämän takia on hyvä saada palautetta omasta esityksestä: tuo oli juuri sellainen asia, mitä en varmaan olisi hoksannut korjata, jos joku ei olisi asiasta huomauttanut.

Nyt joulukuussa pidin esityksen laitoksemme omassa Kaamos Symposiumissa. Itse asiassa pidin täsmälleen saman esityksen, jonka olin jo pitänyt Hyytiälässä, eli puhe oli ainakin jo kunnolla harjoiteltu. Täällä ehkä ensimmäistä kertaa tuli tunne, että on ihan kivaa olla edessä puhumassa itselleen jo niin tutusta aiheesta. Yleisöstä tulleet kysymyksetkin olivat leppoisia. Palautteesta huomasin kuitenkin, että parantamisen varaakin on toki edelleen: joidenkin mielestä kuvatekstini olivat liian pienet, en kertonut riittävästi tutkimuksen taustoista ja olipa yhteen slideen lipsahtanut aika iso virhekin, hups! Suurimmaksi osaksi palaute oli kuitenkin melko positiivista (useassa lapussa kiiteltiin mm. kuvaa kakkaavasta norsusta...) ja yllätyksekseni minut palkittiin iltajuhlissa päivän parhaana puhujana! Tämä taitaa olla jo pieni perinne tämän blogin kirjoittajien keskuudessa, koska viime vuonna Anna voitti kyseisen palkinnon :)


Jännittävää nähdä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Kaikenlaista mielenkiintoista on jo suunnitteilla ahmatutkimukseen liittyen, mutta enpä taida paljastaa vielä mitään ;) Tunnelmallista joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Anni

perjantai 16. joulukuuta 2011

Department of Redundancy Department

Hei ihmiset!

Minulta jäi edellinen kirjoitusvuoroni käyttämättä -Anteeksi! Tuntuu, että minulla ei ole koskaan mitään erityisen tähdellistä kerrottavaa, kun en uskalla puhua keskeneräisistä kokeista mitään, eikä työhöni liity mitään erityisen valokuvaamisen arvoista... Siksipä toistan taas itseäni.

Viimeaikojen "merkittävät" tapahtumat työrintamalla ovat olleet taas yksi punkkiräjähdys torakkakaapissa, minkä takia kaapin torakoille koitti tuomion päivä. Onneksi ehdin huomata ongelman ja siirtää kokeissa käyttämäni eläimet turvaan muualle ennen kuin punkit levisivät niihinkin. Niinikään mittaustietokoneeni kanssa on ollut pieniä hankaluuksia, jotka onneksi eivät tuhoa dataa, mutta tekevät sen selvittelystä hiukan hankalampaa. Ja kokeet junnaavat paikoillaan, osaksi omaa saamattomuuttani.

Positiivisina tapahtumina mainitsen hiipimisen kuuntelemaan paria sessiota Kaamos-symposiumissa ja työkaverin väitöstilaisuuden viime perjantaina. Oli ehdottomasti rennoin väitös ja väittelijä ikinä! Ehkä täytyy itsekin pyrkiä samaan sitten kun sen aika on. Mitäpä sitä turhaan hermoilee jos osaa asiansa. Tätä vauhtia tosin en tule väittelemään ikinä...

Loppukevennykseksi pieni mielenkiintoinen artikkeli hyönteiskyborgeista.

Ei muuta kun hyvää talvipäivänseisausta ja sen johdannaisia kaikille! Tieteen kananpojat palannevat orrelle tammikuun puolella, ellei jollakulla tule sitä ennen oikein kiireellilstä kotkotettavaa. :)

perjantai 9. joulukuuta 2011

Väitös

Kaveri väitteli äsken, juuri saatiin kuoharilasit tiskattua ja bussi lähtee kohta eli kotiin kiireellä valmistautumaan illan karonkkaan. Väitös oli mukava: hauskuutta löytyi, hyviä kysymyksiä sateli (ja vastauksia), mielenkiintoista oli. Todella hyvä fiilis ystävän puolesta. Tämän takia kai tätä työtä tekee - joskus toivottavasti itsekin pääsee samaan pisteeseen.

(Huomasin juuri että on perjantai ja mun vuoro kirjoittaa joten vähän nyt nolosti kävi.)

Nyt pitää juosta, tai oikeastaan eilisten liukastumisten takia köpöttää, bussille. Näkemisiin!

Nelli

perjantai 2. joulukuuta 2011

Haikeutta ilmassa

Moikka!

Joulu lähestyy, ihmiset ovat kiireisiä ja deadlinet häämöttävät jo hyvinkin lähellä. Itse olen keskittynyt viime aikoina parantamaan itseäni sitkeästä, useita viikkoja kestäneestä flunssasta, ja työt ovat olleet hiukan toissijainen asia elämässäni. Jotain mullistusta on kuitenkin työrintamalla tapahtunut. Päätin nimittäin, että maastotyöt loppuvat kohdallani, koska nyt on todellakin keskityttävä kirjoittamiseen. Viikonloppuna on edessä ahmaloukun hakeminen pois maastosta ja siirtyminen Oulun tutkijankammioon.

Vaikka tämä nyt ei oikeasti ole mikään iso asia, tuntuu kuitenkin, että joku vaihe elämässä on nyt päättymässä ja uusi alkamassa. Tähän asti maastotyöt (joko lumijälkihiihdot, panta-ahman perässä kulkemiset tai loukunpito) ovat olleet keskeinen osa työtäni, vaikka pitkiä toimistorupeamiakin on toki arkeen mahtunut. Tuntuu kyllä aika haikealta ajatella, että jatkossa sitä puolta työssä ei enää luultavasti ole (tämän projektin osalta).

Olen varmasti juuri niitä tutkijoita, jotka mielummin keräävät aineistoa kuin analysoivat ja kirjoittavat tuloksia. Epäilemättä kevään mittaan tulee ikävä sitä tunnetta, kun suksi luistaa kovalla hangella ja edessä välkkyvät auringonvalossa niin tutut ja silti jännittävät ahmanjäljet. Siksi ajattelinkin koota alle muutamia kuvia, jotka maastossa ovat tuoneet hymyn huulilleni. Niiden hetkien takia kannatti opiskella useita vuosia ja päätyä tekemään tätä työtä.


Ylläoleva kuva on aika huonolaatuinen, mutta pakko se oli silti laittaa, koska siinä näkyy ensimmäisenä maastopäivänäni (helmikuu 2008) löytämäni ensimmäiset ahmanjäljet. Muistan vieläkin sen jännityksen, kun ei yhtään voinut tietää, mitä kaikkea jälkien varrelta voi löytyä.


Kaunis sää on myös tuonut hymyn huulille useasti. Kevätauringon lämmittäessä poskia työ on tuntunut välillä ihan "sunnuntaihiihtelyltä".


Vaikka yleensä hiihdinkin yksin, joskus sain onneksi myös seuraa. Onnistuin huijaamaan pahaa-aavistamattoman ystäväni mukaan ja huonoksi onneksi maasto sattui olemaan juuri silloin vähän haastavaa. Kuvassa kaverini on kaatunut melko syvään ojaan ja ylöspääseminen ei ollut kovin helppoa. Silloin kyllä naurettiin :D


Myös isäni on ollut monesti mukana auttamassa, iso kiitos siitä hänelle!


Hyvällä mielikuvituksella metsästä voi löytää vaikka mitä. Tässä minä näin sydämen ja heti alkoi hymyilyttää.


Usein maisemat saattavat vaihtua monta kertaa yhden päivän aikana, eikä ahma onneksi aina kulje niissä vaikeakulkuisissa ryteiköissä. Monesti maiseman vaihtuessa piti ihan pysähtyä ja katsoa edessä aukeavaa maisemaa -ja hymyillä. Usein tälläiset siniset hetket olivat kaikkein kauneimpia.


Tämä kuva tuo mieleen ääriolosuhteet. Auton lämpömittari näytti tuolloin muistaakseni -33 astetta, mutta päivä sujui ihan hyvin, kun vaan muisti pysyä liikkeessä ja kääntyä ajoissa takaisin autolle päin. Maastotöissä siis pääsee myös testaamaan itseään ja sitä, kuinka pärjää vähän haastavammissakin olosuhteissa.


Mieleen ovat tietenkin jääneet myös pannoitukset. Vaikka pannoitushetkellä kovasti jännittää ja asiat yritetään hoitaa melko nopeaa tahtia, ehtii hymykin nousta huulille viimeistään siinä vaiheessa, kun ahmalainen nousee jaloilleen herättyään nukutuksesta ja suuntaa kohti uusia seikkailuja. Yleensä siinä vaiheessa toivotan ahmalle hyvää matkaa!


Yksi maastopäivien ilon aihe on ollut koirani Johka, jonka otin viime syksynä ensimmäistä kertaa mukaan maastoon. Vihdoinkin seuraa! On myös ollut ilo seurata koiran kasvamista ja kehittymistä hakutyöskentelyssä. Ja kyllähän se naurattaa, kun koira päättääkin joinakin päivinä hullutella, ja lähteekin kiikuttamaan löytämäänsä aarretta poispäin mammasta sen sijaan, että toisi tutkimusaineiston minulle (kuten ylläolevassa kuvassa).


Maastotöiden ansiosta olen myös päässyt käymään paikoissa, joissa en ole ennen käynyt (kuva Talaskankaalta). Olen nyt monta kokemusta, aistimusta ja ajatusta rikkaampi!

Jatkossa minulta sitten alkaa tulla tylsiä postauksia kässärin kirjoittamisen vaikeudesta ;) Palataan!

Anni