perjantai 27. toukokuuta 2011

Journal Club - Hyppivä torakka

Hei lukijat!

Helsingin Sanomat uutisoi tiistaina tutkijoiden kokoaman top 10-listan viime vuonna raportoiduista uusista eliölajeista. Juttu kannattaa ihan mielenkiinnon vuoksi käydä lukemassa täältä.

Oman mielenkiintoni jutussa herätti Saltoblattella montistabularis, heinäsirkkojen tapaan hyppivä torakka Etelä-Afrikasta. Kerron tällä kertaa tästä erikoisuudesta. Kirjoitukseni perustuu Arthropod Systematics & Phylogeny-sarjassa julkaistuun lajikuvaukseen, joka on vapaasti saatavilla täällä. Käykää katsomassa ainakin kuvat! Kirjoittelen tähän auki yleistajuisia asioita. Tarkempaa tietoa kaipaavat saavat lukea artikkelin itse.

Ensimmäiset havainnot lajista tehtiin vuosina 2006 ja 2007 Kapkaupungin Pöytävuorelta, Etelä-Afrikasta. Tätä ennen hyppiviä Dictyoptera-lahkon hyönteisiä on tunnettu ainoastaan myöhäisen jurakauden fossiiliaineistosta. Sen lisäksi, että hyppivä torakka on uusi laji, se myös kuuluu kokonaan uuteen sukuun. Suvun nimi Saltoblattella koostuu latinan hyppimistä tarkoittavasta sanasta saltare ja pientä torakkaa tarkoittavasta sanasta blattella (blatta = torakka). Lajin nimi montistabularis on genetiivi Pöytävuoren latinankielisestä nimestä Mons Tabularis. Suomennettuna tämän hyönteisen tieteellinen nimi siis tarkoittaa Pöytävuoren hyppivää pikkutorakkaa. Tähän mennessä lajia ei ole tavattu mistään muualta kuin Pöytävuorelta. Virallista suomenkielistä nimeä tällä torakalla ei taida vielä olla, joten kutsun sitä tässä hyppiväksi torakaksi tai hyppytorakaksi.

Ulkonäkö

Hyppivä torakka on vajaan sentin mittainen ”niskakilven” etureunasta takaruumiin takakärkeen mitattuna. Lenninsiipiä ei ole lainkaan, ja peitinsiivet ovat yhden millimetrin mittaiset tyngät. Tuntosarvet ovat ruumista pidemmät, ja takajalat ovat mittasuhteiltaan samankaltaiset kuin heinäsirkoilla. Etummainen ja keskimmäinen jalkapari ovat mittasuhteiltaan torakkamaiset. Naaraan takajalka (poisluettuna nilkkajaokkeet) on vähän ruumista pitempi, koiraan hieman lyhempi.

Hyppytorakan verkkosilmät ovat pallomaiset ja sijaitsevat tuntosarvien takapuolella. Pallomaiset silmät takaavat laajan näkökentän, ja oletettavasti tällä hyppimällä liikkuvalla päiväaktiivisella lajilla on torakaksi varsin hyvä näkö (Tätä olisikin kiinnostavaa tutkia!).

Perusväritys on koiraalla punaoranssi, naaraalla keltaoranssi (katso alkuperäisartikkelin kuvat 1A-D (koiras) ja 1E-F (naaras)). Molemmilla sukupuolilla kyljissä kulkee vaalea rantu. Naaraan ruumiissa on kauttaaltaan enemmän tummaa pigmenttiä, ja hyppyjalat ovat selvemmin pilkulliset kuin koirailla. Naaraan kantamassa neljä millimetriä pitkässä munakotelossa (kuva 1F) on yhteensä 11 munaa. Naaras kuljettaa munakoteloa mukanaan päivän tai kaksi ennen kuin jättää sen oman onnensa nojaan kuoriutumaan.

Biologia

Hyppivän torakan ”koti” Pöytävuorella kuuluu Fynbos-biomiin, joka ilmeisesti luettaisiin koulukirjoissa välimerenkasvillisuuteen. Biomin lajirunsaus on suuri, ja siellä esiintyy paljon kasvi- ja eläinlajeja, joita muualta ei löydy. Hyppytorakat viihtyvät alueilla, jonka kasvillisuus on matalaa mutta tiheää yksivuotista heinää ja saraa.

Aikuisia hyppytorakoita on löydetty Pöytävuorelta helmikuun ja huhtikuun lopun välisenä aikana, eli eteläisen pallonpuoliskon loppukesällä. Nuoria yksilöitä ei ole löydetty. Aikuiset hyppytorakat ovat aktiivisia päiväeläimiä, jotka liikkuvat erikokoisin loikin tai vilkkaasti kävellen muiden torakoiden tapaan. Luonnollisia ravintokasveja ei tiedetä, mutta vankeudessa hyppytorakat syövät monenlaista kasvimateriaalia.

Hyppytorakan tarkka sijoittuminen ”torakoiden sukupuuhun” ei ole vielä selvillä, mutta se kuulunee heimojen Blattellidae ja Blaberidae muodostamalle oksalle. Artikkelin kirjoittaja sijoittaa sen alustavasti Blattellinae-alaheimoon.

Lähde: Bohn H., Picker M., Klass K.-D. & Colville J. 2010: A jumping cockroach from South Africa, Saltoblattella montistabularis, gen. nov., spec. nov. (Blattodea: Blattellidae). Arthropod Systematics & Phylogeny 68: 53-69.

Lopuksi päivän AWWW! –biologiauutinen: Valkoinen kiivinpoikanen. Rengastas tuo, Nelli!

Reipasta viikonloppua,

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Wuhuu!

Nyt se on sitten lähetetty, ensimmäinen artikkeli, ensimmäistä kertaa lehteen! Perjantai-iltana kello kahdeksan painoin Submit-nappia. Hymy oli melko herkässä. :) Maastokausikin alkoi pari viikkoa sitten, joten nyt joudan sitten keskittymään täysillä sirrilöiden etsimiseen artikkeli ollessa vähän aikaa pois käsistä, odottamassa editorien päätöstä (pidetään peukut pystyssä että se hyväksytään).

Hailuodosta on löytynyt jo monta suosirrin pesää. Ainakin kolmella pesällä toinen emoista on ollut renkaaton, mikä tarkoittaa sitä, että immigraatiota näyttäisi olevan ihan kivasti meneillään. Hailuoto, ja muutkin Perämeren tutkimusalueemme kolutaan joka vuosi läpikotaisin. Kaikki pesät etsitään ja emot ja poikaset rengastetaan. Näin on tehty jo 90-luvulta alkaen, joten kaikki renkaattomat linnut voidaan luotettavasti määritellä jossain muualla syntyneiksi. Immigraatio on tärkeää varsinkin pienten populaatioiden elinkyvyn kannalta (hieman geenivirtaa ei ole koskaan pahitteeksi), joten on mukava nähdä että Perämerelle tulee lintuja.

Kesäkuun alusta tulee kiireinen, jos kaikki löytämämme pesät säilyvät ehjinä poikasten kuoriutumiseen asti. Yksi pesä löytyi viime viikolla syötynä, mutta emot olivat jo kiivaasti aloittelemassa uutta pesintää. Muninnasta kuoriutumiseen kestää noin kolme viikkoa, jonka jälkeen alkaa ahkera poikasten rengastus.

En ole vielä rengastanut suosirrejä, mutta muutama viikko sitten kävin Tauvon rengastusasemalla harjoittelemassa rengastusta pikkulinnuilla. Pystytimme verkot ehkä noin puolen kilometrin matkalle, jonka kiersimme tunnin välein lähes vuorokauden ympäri (yöllä oli muutaman tunnin tauko). Yleensä verkkoihin oli jäänyt muutama lintu, jotka sitten irrotimme ja rengastimme. Eniten oli järripeippoja ja peippoja, mutta myös punarintoja ja tiaisia oli jonkin verran. Söpöin tapaus oli töyhtötiainen, hyvin pieni ja kaunis töyhtöineen ja viininpunaisine silmineen. Kaikille linnuille piti lässyttää koko ajan (tapa, josta varmaan pääsisi eroon jos rengastusta harjoittaisi jatkuvasti).

Huomenna jatkuvat siis maastohommat. Mikäli ilmat sen sallivat, tarkoituksena on pyytää renkaattomat emot pesiltään ja rengastaa ne. Tämä helpottaa sitten työmäärää poikasrengastusvaiheessa, kun emoja ei enää tarvitse rengastaa.

Nyt sunnuntain viettoon ja ulkoilemaan. Nähdään muutaman viikon päästä!

Nelli

perjantai 13. toukokuuta 2011

Epävarmuudesta



Heippa!


Olen tainnut jo aikaisemminkin kirjoittaa jotain tutkijan työn epävarmuudesta, mutta koska tiedän muutamien alaa harkitsevien seuraavan tätä blogia, on hyvä kerrata tärkeä asia. Tarkoitus ei missään nimessä ole peloitella ihmisiä tai mustamaalata alaa. Ihmisten vaan on mielestäni hyvä tiedostaa ja sisäistää tämäkin piirre tutkijan työssä, ettei se sitten ainakaan tule kenellekään yllätyksenä.

Määräaikaiset työsuhteet eli tuttavallisemmin pätkätyöt ovat vakiintuneet yhdeksi työmuodoksi aina 1990-luvun taloudellisesta lamasta lähtien läpäisten niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin palkkatyön. Ne ovat vastakkaisia normaalityön ideaalille, jota jäsentää ajatus elämänmittaisesta kokoaikatyöstä yhden työnantajan alaisuudessa. Epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet kaikissa ikäluokissa, mutta eniten ne ovat kohdistuneet nuoriin työmarkkinoille siirtyviin henkilöihin. Työmarkkinoille siirtyminen ei ole enää yksinkertainen askel taloudellisesti itsenäiseen elämään, vaan nuorten ja nuorten aikuisten on oltava valmis joustamaan ja sopeutumaan epävarmuuteen, koska vaihtoehdot ovat kovin vähäiset. Nykyään Suomessa tehdään enemmän pätkätöitä kuin muissa pohjoisen Euroopan maissa.

Apurahalla työskentelevän jatko-opiskelijan työ on hyvä esimerkki pätkätyöstä, jossa suurin epävarmuustekijä on yleensä rahoitus. Suomessa on kymmeniä apurahasäätiöitä, mutta silti rahoituksen saaminen tuntuu toisinaan olevan melko haastavaa. Myös rahoituskausien lyhyys lisää epävarmuutta: itse en ainakaan jaksaisi kauheasti innostua parin kuukauden apurahasta, kun kuitenkin joutuisi heti aloittamaan uusien apurahojen hakemisen. Onneksi pääsin erään rahaston ”apurahaputkeen”, eli saatuani rahoituksen ensimmäiseksi vuodeksi, sama säätiö myönsi rahoituksen myös toiselle ja kolmannelle vuodelle. Varmuutta tästä ei tietenkään koskaan ollut, vaan aina joutui jännittämään myöntöpäivään asti. Harmi vaan, ettei ainakaan oma väitöskirjaprojektini ole toteutettavissa kolmessa vuodessa, eli jostain olisi vielä löydettävä rahoitus yhdelle vuodelle. Tässä työssä on suuresti hyötyä ajattelumallista: ”Älä murehdi tulevia, sen aika ei ole vielä.” Vuodet apurahatutkijana myös turruttavat jonkin verran: enää en stressaa tulevasta niin paljon kuin projektin alkupuolella.

Rahoituksen lisäksi toisen asia, joka lisää epävarmuutta tutkijan työssä, on aikataluissa pysyminen. Paras on vaan tottua siihen, että deadlinet paukkuvat, vaikka se ei toivottavaa olekaan. Itselleni melko täsmällisenä henkilönä tämän asian hyväksyminen oli alussa vaikeaa, ja minua ärsytti suuresti, kun asiat siirtyivät ja siirtyivät –ja usein vieläpä minusta riippumattomista syistä.

Aikatauluihin taas kytköksissä ovat julkaisut, jotka myös aiheuttavat epävarmuuden tunnetta. Julkaisuilla mitataan tutkijan arvo, joten olisi suotavaa, että tutkija olisi tehokas ja tuottelias tällä saralla. Julkaisujen määrä myös vaikuttaa apurahapäätöksiin, joten noidankehä on valmis.

Varsinkin biologin työssä epävarmuutta lisää ihanat tutkimuskohteemme: elävät organismit. Varsinkin luonnonkokeita tehtäessä on mahdotonta kontrolloida kaikkia muuttujia. Vaikka kaikki muu menisi nappiin, saattaa geneetikon banaanikärpäspopulaatio kuolla kesken kokeen mystiseen tartuntatautiin, kasviekologin tutkimusmetsä muuttua yllättäen hakkuuaukeaksi tai ahmatutkijan ahmat olla menemättä loukkuun. Sitten vähän aikaa synkistellään, seuraavaksi nauretaan ja sitten mietitään, mitä tehtäis seuraavaksi!

Kevätterveisin,

Anni

Ps: Huolimatta tän blogauksen aiheesta itselläni menee ihan hyvin tällä hetkellä. Rahoitus ei ole vielä loppunut ja aineistot ovat jo ihan hyvällä mallilla :)

perjantai 6. toukokuuta 2011

Opetäteilyä

Taas on se aika keväästä, kun opetusvelvollisuus kutsuu. Vedän viime keväältä tuttua labratyötä ”Entsyymireaktioiden kinetiikka”, mutta täysin ongelmitta en ole selvinnyt.

Tarkistin Laitteiston toimivuuden pariinkin kertaan ennen ensimmäistä kurssikertaa ja tilasin uutta entsyymiä jotta reaktio varmasti onnistuu. Kaiken piti olla kunnossa ja tiptop. Sitten tulivat opiskelijat ja alkoivat ohjeideni mukaan töihin.

Työn alkumetreillä sattui pieni vahinko ja arvokkaat elektrodit sisältänyt reraktioastia putosi pöydältä – onneksi vain lavuaariin. Tarkistin elektrodien kunnon silmämääräisesti ja ne näyttivät ehjiltä. Työtä jatkettiin.

Hetken kuluttua elektrodien putoamisesta alkoivat ongelmat. Mittaussofta kaatui. Käynnistin sen uudelleen ja se näytti toimivat, mutta vain tovin. Softa alkoi kaatuilla vähän väliä, eikä lopulta suostunut toimimaan lainkaan.

Minulla eri ole mitään kokemusta siitä, mitä kyseiset softat ovat syöneet ja miten niiden toimivuus tarkistetaan. Siksipä kipaisin hakemaan paikalle kätevämmän työkaverini, joka kävi softan kimppuun. Siksi aikaa lähetin opiskelijat kahville.

Hetken tietokoneen kanssa juteltuaan työkaverini tuli siihen tulokseen, että softa on kunnossa. Ongelma oli hänen mukaansa elektrodien päässä. ”Mahtravaa,” ajattelin, ”elektrodit hajosivat!”

Etsin opiskelijat käsiini. Sovimme, että koska he olivat jo päässeet kokeilemaan työn kaikkia vaiheita käytännössä, ja koska työ on pääasiassa pipetoimista ja odottamista (mitä he jo saivat harjoitella, hehe), heidän ei tarvitse varata uutta labra-aikaa. Lupasin lähettää heille jonkin viimevuotisen datasetin työn viimeisestä osiosta, joka heiltä jäi keräämättä. Sen avulla työselostuksen voi tehdä, vaikka data ei omaa olekaan.

Seuraavana päivänä ryhdyin toden teolla selvittämään elektrodien ongelmaa. Ne eivät onneksi olleet rikki, mutta referenssielektrodi oli niin tukossa, että se piti tyhjentää ja puhdistaa oikein viimeisen päälle hyvin. Sen jälkeen kokeillessani kaikki toimi täydellisesti. Seuraavan työparin kanssa jännitin laitteiston toimimista, mutta onneksi ongelmia ei tullut.

Vielä tänään sulkeudun opiskelijoiden kanssa laboratorioon koko iltapäiväksi, ja sitten on lähiopetus tältä keväältä purkissa. Työselostukset pitää tietenkin vielä tarkistaa, mutta muuten voin rauhassa keskittyä taas omiin tutkimuksiini.

Aurinkoista äitienpäiväviikonloppua kaikille!