Kuten Annalla, minullakin oli seurantaryhmän tapaaminen toissa viikolla. Tämä oli jatko-opintojeni toinen seurantaryhmän tapaaminen, ensimmäinen oli suunnilleen vuosi sitten. Seurantaryhmä koostuu ainakin meidän laitoksellamme kolmesta väitelleestä henkilöstä, jotka eivät saa olla jatko-opiskelijan väitöskirjan ohjaajia. Näin varmistetaan, että ohjaajien lisäksi on olemassa toinenkin taho, joka seuraa opintojen ja tutkimuksen edistymistä.
Itse olen pitänyt seurantaryhmäni tapaamisista, sillä niitä varten joutuu valmistelemaan raportin siitä, mitä on saanut aikaan (ja mitä ei ole saanut aikaan). Kätevästi kerran vuodessa tulee siis käytyä tarkkaan läpi omat opinto- ja tutkimussuunnitelmat ja tarkastelemaan niitä kriittisin silmin. Lisäksi seurantaryhmäni jäsenet ovat antaneet minulle paljon tutkimuksen kannalta hyödyllisiä vinkkejä.
Moni jännittää hiukan seurantaryhmän tapaamisia, sillä monesti niissä joutuu toteamaan, ettei ole edennyt aivan suunnitelmien mukaan. Minunkin seurantaryhmässäni puhuimme jo vuosi sitten siitä, kuinka julkaisuja pitäisi alkaa jo tulla -ja kappas vaan, tämän vuoden seurantaryhmässä totesimme, etten ole vieläkään saanut kässäreitä ulos. No, edistystä asiassa oli sentään tapahtunut.
Seurantaryhmäni oli sitä mieltä, että minun tulisi nyt keskittyä kahteen ensimmäiseen kässäriini ja lopettaa maastotyöt hetkeksi. Tämä olisikin kyllä järkevää. On vaan vaikea pysyä pitkiä aikoja kaupungissa, kun samaan aikaan metsässä jolkuttelee naaras-ahma Seita, joka kantaa kaulassaan tuhansien eurojen GPS-pantaa, joka saattaa lakata toimimasta milloin hyvänsä. Toisin sanoen en haluaisi heittää hukkaan kaikkia paikannuksia. Kokeilen nyt mallia, jossa teen Oulussa kässäri-hommia aina kaksi viikkoa kerrallaan, jonka jälkeen teen maastotöitä viikon ajan ja sen jälkeen tulen taas Ouluun kirjoittamaan.
Seurantaryhmässä minulta myös kysyttiin, olenko niitä jatko-opiskelijoita, jotka kärsivät ns. ikuisen maastotyövaiheen syndroomasta. Minunkaltaiseni, luonnossa liikkumisesta nauttivat jatko-opiskelijat saattavat toisinaan venyttää ja venyttää maastotyövaihettaan, koska usein aineiston kerääminen vaan on hauskempaa ja helpompaa kuin aineiston analysointi ja kirjoittaminen. Puolustuksekseni on kyllä sanottava, että aineistoa ei ole vielä riittävästi kaikkia tulevia kässäreitä ajatellen, joten en oikeastikaan voi vielä täysin hautautua pölyn alle kirjoituskammiooni. Täysin poissuljettua kyseisen syndrooman puhkeaminen ei toki kohdallani ole ;)
Mukavaa viikonloppua,
Anni
Ps: Alla Seita-ahman terveiset blogin lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti