Heti alkuun kerron, että edellisessä merkinnässäni jännittämäni tentti meni läpi. Tavoitteena oli saada kurssi rimaa hipoen läpi. Nyt opintorekisterissäni komeilee kakkonen, eli se meni jopa kirkkaasti läpi!
Työrintamaltakin kuuluu kummia. Juttelin etenemisestäni toisen ohjaajani kanssa viime viikolla, ja tulimme siihen tulokseen, että minun olisi syytä opetella solunsisäisiä eli intrasellulaarimittauksia ja kokeilla niiden tekemistä virtuaalimaailmassa mitä pikimmin, ja jatkaa käyttäytymispuolta vasta sen jälkeen. Touhuni ovat siinä vaiheessa, että olisi hyvä tietää, mitä torakan silmän näköreseptorisolujen sisällä tapahtuu kun esittelen niille käyttämiäni ärsykkeitä. Muuten saattaisi käydä niin, että haalisin hurjasti ylimääräistä ja ehkä tarpeetontakin käyttäytymisdataa ja nousisin niin sanotusti pyrstö edellä puuhun.
Olen nyt sitten opetellut torakoiden preparointia mittauksia varten, elektrodin viemistä silmään ja mittauslaitteiston käyttöä. Preparointi alkaa jo sujua. Torakan pää pitää kiinnittää tukevasti pitimeen ja tutkittavan silmän pintaan on tehtävä pieni aukko elektrodin sisään vientiä varten. Olen aika näppärä sormistani, mutta kun työskennellään mikroskoopin alla, käden pienikin väpätys tuntuu kamalalta heilunnalta. Silti preparaateista tulee yleensä ihan kelvollisia ja toimivia. Tämänkin kädentaidon kuulemma oppii vain toistojen kautta.
Elektrodeina käytetään ohuista lasikapillaareista vedettyjä mikropipettejä, joiden sisällä on sopivaa elektrolyyttiliuosta ja kloridoitu hopealanka. Intrasellulaarielektrodin kärjen halkaisija on alle mikrometrin. Elektrodi kiinnitetään pietsosähköiseen mikromanipulaattoriin, jolla se saadaan ajettua silmään täsmällisesti siitä kohdasta ja sillä nopeudella kuin halutaan. Niin ainakin teoriassa. Mikromanipulaattoria ohjataan käsin samalla kun elektrodin lähestymistä valvotaan stereomikroskoopin avulla. Voitte kuvitella, että kun elektrodin kärki on niin ohut, että se jatkuu vielä hyvän matkaa siitä, mihin se paljaalla silmällä katsottuna näyttäisi loppuvan, sitä ei kestä paljoa täräytellä tai tuikkia sillä mihin sattuu. Tämä tekee elektrodin ajamisesta silmään erittäin haastavaa ja minulle tähän mennessä yleensä mahdotonta. En osaa hahmottaa elektrodin tarkkaa tulokulmaa oikein. Saan sen näennäisen ehjänä tekemästäni aukosta sisään, mutta kun tämän jälkeen käynnistän mittausvahvistimen, elektrodi on parhaassakin tapauksessa pahasti tukossa, mutta yleensä poikki. En ole vielä antanut tämän suhteen periksi, sillä tykkään leikkiä teknisillä vempeleillä ja tiedän oppivani hallitsemaan niitä ajan kanssa.
Kunhan opin saamaan elektrodin ehjänä silmään ja mittaamaan sieltä valovasteita, on aika miettiä virtuaalimaailman muuttamista elektrofysiologisiin torakkamittauksiin sopivaksi. Siitä en ole onneksi itse vastuussa, mutta luultavasti palaan asiaan tämän kevään aikana.
Pakkasterkuin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti