Hrrr, palelee

Minullakin oli seurantaryhmän tapaaminen pari viikkoa sitten (viitaten kahteen edelliseen postaukseen). Tapaaminen sujui leppoisasti kahvin ääressä (jes). Kävimme läpi aikaansaannokseni ja suunnitelmani, ja päädyimme muun muassa juttelemaan siitä, millaista jatko-opiskelu oli 60-luvulla; ei silloin kuulemma edes ääneen sanottu jos teki väitöskirjaa, pitivät leuhkana. Oltiin "vain assistentteja", ei mitään jatko-opiskelijoita.

Tällaiset tapaamiset ovat, rentoudestaan huolimatta, tärkeitä. On hyvä olla joku, joka tutkimuksen edistymistä vahtii. Varsinkin, jos omat ohjaajat ovat fyysisesti tahi henkisesti kaukana. Onneksi molemmat omista ohjaajistani ovat kummassakin tapauksessa lähellä (toinen viiden, toinen kolmenkymmenen metrin päässä - henkistä etäisyyttä on sitten vaikeampi arvioida).

Seurantaryhmän tapaamisessa huomasin ilokseni, tehtyäni vuosiraportin, että olen edistynyt ihan normaalia vauhtia ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijan tasoon nähden (vaikka aika usein tuntuu ettei saa mitään tehtyä vaikka koko ajan tekisikin jotakin). Toinen vuosi on täten lähtenyt melko tarmokkaasti käyntiin. Intoa lannisti tänään hetkeksi aamuinen populaatioekologian tentti, joka meni ihan penkin alle - unohdin tentissä muun muassa pari erittäin keskeistä asiaa (kuten miten populaation kasvukerroin lasketaan...).

Huonosti mennyt tentti on kuitenkin jo unohdettu. Tänään olen tarmokkaasti tehnyt lähes kaikki syksyn kasvien populaatiobiologian kurssilta jääneet rästitehtävät sekä lukenut tutkimussuunnitelmaa erään loisen isäntäspesifisyyden geneettisestä analyysistä (olen maanantain tutkimussuunnitelmaseminaarissa opponenttina). Pari viikkoa sitten testasin puolentoistakymmentä uutta mikrosatelliittialuketta suosirrillä (melkein kaikki niistä näyttäisivät toimivan, jihuu!), ja eristin viime kesän verinäytteistä DNA:n. Käyn parhaillaan tilastotieteen kurssia, joka vie noin neljänneksen viikkotuntimäärästä, ja kirjoitan omaa tutkimussuunnitelmaani, jonka esittelen huhtikuun alussa tutkimussuunnitelmaseminaarissa. Kuukauden päästä alkaa molekyyliekologian kurssi, jonne menen taas laboratoriotöiden opettajaksi, kuten vuosi sitten.

Tekeminen ei taatusti lopu - silti, tai ehkä juuri sen takia, jaksan olla innoissani siitä mitä teen, koitan olla kauhistumatta työn määrästä ja tehdä aina yhden asian kerrallaan (vaikka kun tarkemmin alkaa ajattelemaan, miten ihmeessä ehdin tehdä kaiken väitöskirjaan tarvittavan neljässä vuodessa??).

Tuossa esimerkkinä kuinka toivottomasta alkutilanteesta voi tulla jotain mahtavaa:













Tosi leuhkaa tämä jatko-opiskelu.

Nelli