perjantai 28. tammikuuta 2011

Minkä taakseen jättää, siitä voi vastakin nauttia...

Hei pitkästä aikaa!

Pyydän anteeksi, että olen laiminlyönyt blogikirjoittelun tänä vuonna! Minulla oli viime viikolla iso biofysiikan tentti, johon luin joulukuulta lähtien, ja joka vei aikani ja keskittymiskykyni. Se on hassu juttu itse asiassa... Kävin kyseisen kurssin jo syksyllä 2007, mutten silloin mennyt tenttiin ollenkaan. Nyt kuitenkin kurssi on opintosuunnitelmassani siltaopintona biofysiikkaan, enkä enää pystynyt siitä laistamaan.

Kertaamista oli paljon, ja kurssia oli edellisestä yrityksestäni uudistettu hieman. Ongelmia tuotti etenkin matemaattinen puoli (ja sitähän riittää biofysiikan ollessa kyseessä), koska olen kaavakammoinen ja saan peruslaskuistakin ahdistuskohtauksia. Tentti meni kuitenkin ihan mukavasti. Yhdenkään kysymyksen kohdalla ei tullut sitä kamalaa tunnetta, että en ole kuullutkaan tästä aiheesta ikinä. Yhteen tehtävään vastaaminen jäi nolosti siihen, kun kaavassa luki "e potenssiin murtoluku", enkä muistanut, miten saan sen murtoluvun sieltä alas. Lukiolaiset: kun olette lopettaneet nauramisen, ottakaa vanhan neuvosta vaarin ja olkaa hereillä siellä matikantunnilla! Elättelen kuitenkin hentoista toivoa tentin läpimenosta.

Toinen uutinen täältä torakkalabran suunnalta on se, että minulla oli tänään tutkijakoulun seurantaryhmän tapaaminen, eli minun piti selostaa, mitä olen viimeisen vuoden aikana saanut aikaan väitöskirjani hyväksi. Tämä oli ensimmäinen tapaamiseni seurantaryhmäni kanssa, ja tällä kertaa keskityttiin vain tekemään touhuni ja projektini tutuiksi ryhmäläisille. Ensi vuonna on sitten luvassa ankarampi hiillostus siitä, miten olen saavuttanut nyt asettamani tavoitteet...

Seurantaryhmäasiassakin sain muistutuksen siitä että fiksu tekisi aina kaiken pakollisen heti pois alta. Seurantaryhmää varten piti täyttää tutkimussuunnitelma tai edistymisraportti. Lomakepohjat lähetettiin kaikille Biocenterin tutkijakoulun (tai nykyään tohtoriohjelman) opiskelijoille jo alkusyksystä. Jotenkin naiivisti ajattelin, että ehkä onnistun luikertelemaan koko tapaamisesta jos vain yritän unohtaa kaiken. Eipäs se niin vain onnistunutkaan, vaan Biocenterin sihteeri alkoi hiillostaa minuakin seurantaryhmän suhteen marraskuun lopulla. Tapaaminen siirtyi kuitenkin tämän vuoden puolelle, ja kaksi viikkoa sitten sain kiukkuisen sähköpostin sihteeriltä, joka oli huomannut, etten ole toimittanut tutkimussuunnitelmaani ajoissa. Suunnitelman kirjoittaminen siirtyi kuitenkin vielä viikolla tenttiin lukemisen ja viimeviikkoisen Biocenterin opiskelijaretriitin takia. Viime perjantaina sitten paneuduin pumaskan kimppuun ja hakkasin näppäimistöäni pitkälle alkuiltaan. Ja ennen kuin pääsin lähtemään kotiin, piti kirjoittaa vielä yksi tenttikysymys, jonka olisi jo pitänyt olla tehtynä. Siinähän se perjantai-ilta rattoisasti vierähtikin.

Minä tarvitsen sihteerin muistuttamaan minua tekemättömistä tehtävistä!

No, jos kuitenkin naputtelisin jotain vähän positiivisempaa tähän loppuun. Tuo opiskelijaretriitti oli yllättävän kiva tapahtuma. Siellä oppi tuntemaan Biocenterin muita tohtorikoulutettavia rennosti yhteisen illanvieton merkeissä. Tieteellistäkin sisältöä oli, kevyesti tosin. Kuusi osallistujaa oli valittu pitämään puhe tutkimusaiheistaan. Minä olin yksi heistä, ja sain kunnian tulla palkituksi retriitin parhaana puhujana. Kylläpäs näitä palkintoja nyt satelee. :P

Pitäkäähän ne villahousut jalassa!

perjantai 14. tammikuuta 2011

Hei!

Anna unohti kirjoitusvuoronsa, joten tuuraan tällä viikolla kirjoittamalla lyhyen tilannepäivityksen :)

Viimeisimmän postauksen jälkeen vietin kunnon joululoman, jonka jälkeen olen lähinnä tehnyt maastotöitä. Perinteinen talvikauden maastopäivä alkaa oikeastaan jo edeltävänä iltana, jolloin viimeisimpien paikannuksien perusteella suunnittelen, minne suuntaan menen ja mitä paikannuksia käyn tarkistamassa. Aamulla herätys on melko aikainen, koska valoisaa aikaa ei talvella riitä tuhlattavaksi. Aamupalan ja koiran ulkoiluttamisen (Johka ei talvella juurikaan kulje maastossa mukana) jälkeen on aika hypätä autoon ja suunnata ahman jäljille. Olen edelleen kulkenut Vieremällä Seita-ahman jäljillä. Panta on toiminut ihanan pitkään ja talven tultua se tuntuu toimivan vielä aikaisempaa paremmin. Toivottavasti se toimisi koko talven, jotta pystyisimme tarkkailemaan naaras-ahman mahdollista lisääntymistä (ahma synnyttää poikaset lumipesään helmi-maaliskuussa).

Maastossa seuraan ahman jälkiä hiihtämällä keräten matkalta löytyvät ulosteet ja kirjaamalla ylös kaikki ahman tekemiset (ruokailut, makaukset, muiden jälkien seuraaminen). Puoliltapäivin pidän evästauon ja viimeistään kolmen-neljän aikaan olisi hyvä palata autolle, jotta pimeä ei ehdi laskeutua. Ajomatkoihin menee päivässä yhteensä melkein neljä tuntia, mutta se on vaan hyväksyttävä tutkittaessa lajia, joka elelee syrjäseutujen syrjäisimmissä kolkissa.

Tähän mennessä tämän talven maastotyöt ovat sujuneet kohtuullisesti. Toisinaan on ollut oikein hyviä päiviä, jolloin aineistoa tuntuu kertyvän mukavasti, suksi luistaa ja lumiset puut loistavat talviauringon valossa. Suurimmaksi osaksi säät kylläkään eivät ole suosineet lumijäljen seuraamista, sillä lunta on satanut useina päivinä. Välillä ahma myös liikkuu niin syrjäisillä seuduilla, ettei autolla pääse riittävän lähelle. Talvella Suomen laaja metsäautotieverkosto ei ole käytettävissä. Muutaman kerran Seita on myös onnistunut "eksyttämään" minut, kun olen huomannut palanneeni omille jäljilleni tai kun jäljet näyttävät yhtäkkiä loppuvan kuin seinään :)

Kaksi kässäriä, joihin minulla olisi aineisto kasassa, eivät ole valitettavasti juurikaan edenneet. Syitä on monia: maastotyöt, ongelmat tilastollisissa menetelmissä, ohjaajien ja muiden kanssaihmisten kiireisyys jne. Mutta aion ottaa tässä asiassa itseäni niskasta kiinni ja saada oikeasti jotain aikaan seuraavan parin kuukauden aikana!

Oletteko muuten nähneet tämän surkuhupaisan uutisen? Kyseessä ei onneksi ollut panta-ahma, mutta harmittaa silti.

Anni