perjantai 29. lokakuuta 2010

Ahmalle julkisuutta

Hei!

Ahma tunnetaan huonosti. Julkisuudessa ahmasta liikkuu paljon erilaisia uskomuksia ja väittämiä, joista kaikki eivät pohjaudu minkäänlaiseen faktaan tai tutkimustietoon. Asiaan luonnollisesti vaikuttaa se, että ahmaa on tutkittu Suomessa suhteellisen vähän. Lisäksi Suomen ahmapopulaation pieni koko, lajille tyypillinen piilotteva elämäntapa ja syrjäiset elinalueet eivät ainakaan edistä lajin elintapojen tuntemusta ihmisten keskuudessa. Salaperäisestä metsien asukista on ollut helppo keksiä kaikenlaisia tarinoita, joita on kerrottu totena sukupolvelta toiselle.

Yksi tällainen uskomus on, että ahma on kömpelö lyllertäjä, joka ravintoa saadessaan ahmii itsensä palloksi, koska eläin vaan sattuu olemaan luonteeltaan ahne, ahmatti. Jokainen, joka on päässyt tarkkailemaan luonnonvaraista ahmaa esimerkiksi piilokojusta alkaa todennäköisesti epäilemään edellämainittua kuvausta lajista. Itse olen päässyt ihailemaan tutkimuskohdettani piilokojusta useaan otteeseen. Lisäksi käsitystäni lajin elintavoista ja käyttäytymisestä ovat muokanneet tekemäni havainnot maastossa seuratessani GPS-pannoitettua ahmaa tai ahman lumijälkiä. Mielestäni sana kömpelö kuvaa huonosti ahman liikehdintää. Ahmalla on toki omintakeinen tyyli liikkua, mutta tällä tavalla liikkumalla ahma pystyy taittamaan pitkiä päivämatkoja upottavassakin lumessa. Haaskalla ollessaankin ahma vaikuttaa ahkeralta kuljetellessaan lihanpalasia piiloihinsa. Puuhunkin ahma nousee hetkessä, vaikka suussa olisikin kokonainen hirvenjalka. Ja kuten olen jo aikaisemminkin todennut, ahma ei näytä olevan aivan surkea saalistajakaan.

Osa ahmaan liittyvistä uskomuksista ovat siinäkin mielessä haitallisia, että ne saattavat lisätä ennakkoluuloisia, negatiivisia asenteita eläintä kohtaan. Siksi mielestäni on tärkeää kertoa julkisuudessa uusista tutkimustuloksista. Tämä blogi toimii yhdenlaisena väylänä tutkijan ja ahmoista kiinnostuneen kansalaisen välillä. Lisäksi ahmatutkimus on päässyt viime aikoina julkisuuteen sanomalehden ja TV:n välityksellä.

Iisalmen sanomat teki ahmoista ja tutkimuksestani ison jutun, mutta valitettavasti lehden nettisivuilla on vaan pieni osa jutusta:

http://www.iisalmensanomat.fi/uutiset/yla-savo/panta-ahman-seuranta-antaa-uutta-petotietoa/610521

On myös tärkeää tiedottaa paikallisille ihmisille, että heidän seudullaan tehdään tällaista tutkimusta. Jotkut paikalliset Vieremällä olivatkin jo vähän kyselleet, ketä ovat nuo nuori nainen ja musta koira, jotka ajelevat metsäautoteitä ja kulkevat pitkin metsiä. Olipa meitä metsästäjiksikin luultu :)

Lisäksi olin viime viikonloppuna Lieksassa yrityksenä pannoittaa ahma. TV1:n Puoli Seitsemän -ohjelman toimittaja ja kuvaaja olivat myös paikalla tekemässä ahmasta juttua. Hekin olivat piilokojussa yötä kanssani, mutta valitettavasti ahma ei mennyt loukkuun koko viikonloppuna, emmekä saaneet ahman pannoitusta kuvattua. Mutta pääasia, että ahma kiinnostaa ja jonkinlainen juttu on tulossa. Vielä ei ole tiedossa, milloin kyseinen ohjelma tulee ulos.

Ahman tarkkailun kannalta varsinkin toinen kojuyö oli mielenkiintoinen. Ahma kävi mm. kerran kurkkaamassa kojun ikkunasta sisään (itse istuin samassa kohdassa ikkunan toisella puolella) kuin ilkkuen typerälle tutkijalle :) Kovasti ahma myös kierteli loukkua, mutta ei edelleenkään uskaltautunut sisään. Yritys jatkuu!

Anni

perjantai 22. lokakuuta 2010

Kuvafiilistelyä Ruotsista

Aistiekologian kurssi on nyt takana. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään erityisen järkevää kurssista. Sen sijaan minulla on muistikortti käynnä kivoja kuveja (lähinnä Falsterbosta), joita nyt teille esittelen.


Hanhien kiikarointia tuulisella Falsterbon niemellä.


Falsterbon maisemia.


Tässäpä Nellille isokuovi. :)


Ruotsalaisia bongareita viettämässä lauantaiaamua.


Karvamatu.


Falsterbon lintuasemalla saatin esittely rengastustoiminnasta asemalla. Esittelijä kertoi, että asemalla on rengastettu jo lähes miljoona lintua. Muutaman päivän päästä saimme uutisen, että miljoonas lintu oli sinitiainen, joka sai kinttuunsa kultaisen renkaan.


Tämä sinitijjjjjainen oli äkänen.


Isolepinkäinenkin oli lentänyt aamulla verkkoon.


Kuten myös varpushaukka, joka tässä pääsee takaisin yläilmoihin.


Hippiäinen verkossa.


Falsterbo on aika ristiriitainen paikka. Tuulisella niemellä on rengastusasemana toimivan majakan lisäksi golfkenttä ja kesäisin ilmeisesti vilkas uimaranta. On siis mahdollista nähdä lintumiehiä, polvihousuisia golfareita ja auringonpalvojia samassa maisemassa.


Toinen matu. Tämä on vissiin joku kiitäjän tai muun yöperhosen toukka?


Ehana marjakuva Lundin kasvitieteelliseltä puutarhalta.


Jos Lapin Kulta on poronkusta, niin mitä tämä ruotsalainen Elk Brew sitten mahtaa olla..?

Näin höpöjä tällä kertaa. Seuraavaan kertaan, ja elekäähän vilustuko!

perjantai 15. lokakuuta 2010

Reissun päällä

Hei!

Viime viikon ja muutaman päivän edellisestäkin viikosta vietin matkustaessa ja kokoustamisessa, pääosin
Lissabonissa. Lähdimme matkaan jo syyskuun puolella, kaksi viikkoa sitten torstaina, ja perillä olin perjantaina aamupäivällä. Odotin kovasti pääseväni lepäämään hostelliin vain muutaman tunnin yöunien jälkeen (lentokentällä nukkuminen ei ole vahvimpia ominaisuuksiani) mutta huoneeni ei ollutkaan valmis vielä moneen tuntiin. Tapasin onneksi sattumalta erään venäläisen tutkijasedän, joka oli myös tullut konferenssiin, ja hänen kanssaa vietimme koko päivän kierrellen ympäri kaupunkia. Aurinko paistoi, mittarissa oli 27 astetta.











Kukkula Lissabonin keskustassa.

Iltapäivällä loput oululaiset (kaksi kappaletta) saapuivat paikalle, ja lähdimme ilmoittautumaan konferenssiin, joka pidettiin Lissabonin luonnontieteellisessä museossa. Iltaan sisältyi paljon tutustumista uusiin ihmisiin. Kaikki olivat hirmuisen mukavia, ja näin paljon guruja, ja olin ihan innoissani. Pääsin tapaamaan myös Pavel Tomkovichia, Moskovan yliopiston kahlaajatutkijaa, joka on yksi kohta valmistuvan artikkelimme kirjoittajista. Hänen kanssaan oli antoisaa jutella. (Luulen että juuri konferenssiviikonlopu ansiosta juttu on tällä viikolla edennyt aimo loikan. Enää viimeisimpiä viilauksia ja se on sitten siinä. Ensimmäinen lehteen lähetettävä versio siis.)














Otus luonnontieteellisellä museolla.


Viikonloppu oli täynnä esityksiä ja se hujahti melko nopeasti ohi. Maanantaina lähdimme konferenssin puitteissa järjestetylle linturetkelle, jonka näin ainakin neljä eri haikaralajia, mustajalkatyllin, liitohaukan, flamingoja, ja monia muita minulle uusia lajeja.











Vasemmalla maisemaa, oikealla pojat, linturetkellä.















Flamingoja ja Nelli.



Maa
nantai-ilta ja tiistai menivät suosirrikokouksen parissa, jossa oli mukana tutkijoita Virosta, Ruotsista, Tanskasta ja tietenkin me Suomesta. Tarkoituksena on kirjoittaa katsaus Itämeren etelänsuosirrin tilanteeseen ja kannan kehitykseen alkaen kymmenien vuosien takaa. Minun osuuteni on kirjoittaa, mitä tiedetään genetiikkapuolesta tällä hetkellä. Jännää.

Luulin alunperin että kokous olisi jatkunut keskiviikonkin yli, mutta ei se jatkunutkaan, joten muiden lähtiessä kotiin "jouduin" jäämään Lissaboniin vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi. Onneksi sinne jäi muutama virolainenkin, joiden kanssa kävimme vielä merenrannalla pyöräilemässä ja suulia ja liitäjiä tiirailemassa.












Rantatie oli sumuinen, mutta merellä näkyi silti hyvin kaikenlaisia vesilintuja.


Reissu oli mukava ja verkostoituminen on kivaa. Ensi vuonna vastaava konferenssi on Skotlannissa, ja toivon mukaan silloin minulla on omia tutkimustuloksia esitettävänä.

Hyvät viikonloput!

Nelli

perjantai 8. lokakuuta 2010

Metsää, suota ja hirvikärpäsiä

Moi!

Heti alkuun on mainittava sellainen ilouutinen, että Jenny ja Antti Wihurin rahasto on myöntänyt minulle kokovuotisen apurahan väitöskirjatyötäni varten. Tuli kyllä niin helpottunut olo, kun ainakin tuo on asia on nyt järjestyksessä. Tämä oli kolmas apuraha, minkä sain kys. rahastosta, joten nyt tulevan vuoden aikana täytyy laittaa melkoisesti vauhtia tähän hommaan.

Toiset pääsevät heti jatko-opiskelijauran alkuvaiheessa kirjoittamaan julkaisuja, mutta minulla ensimmäiset pari vuotta meni aineiston keräämiseen. Nyt minulla olisi kasassa aineistot kahteen julkaisuun, mutta maastotöiden takia en ehdi vielä aloittaa kirjoittamista. Toki iltaisin ja vapaapäivinä pystyisin kirjoittaa, mutta välillä on kyllä levättäväkin -sen verran rankkoja maastopäivät ovat olleet. Fakta silti on, että minun on aloitettava kirjoittaminen mahdollisimman pian, koska kuten kaikki tietävät, julkaisujen määrä arvottaa melko paljon tutkijaa.

Viime viikot olen ollut Seita-ahman jäljillä Pohjois-Savossa. Tiivistettynä maastopäivistä voisi koota plussat ja miinukset:

+ Ihanat säät (ei vesisateita, vaan aurinkoisia ruskapäiviä)
+ Koira toimii hyvin ja on suuresti apuna
+ Oma kunto riittää pitkiinkin suojuoksuihin ja kasvaa koko ajan ;)
+ Olen pysynyt aikataulussa, eli jäljet/ahman tekemiset eivät ole ehtineet vanheta

- Hirvikärpäset
- Autoni ei sovellu maastokäyttöön ja kerran sitä on jo pitänyt korjatakin
- Aineistoa kertyy kovin vähän suhteessa käytettyyn aikaan ja resursseihin (toisinaan ajan suuntaansa 2 tuntia, olen maastossa esim. kuusi tuntia ja ajan taas kotiin sen pari tuntia -ja en ole välttämättä saanut kerättyä yhtään aineistoa)

Syytä tuohon viimeiseen en varmuudella osaa sanoa. Tuntuu, että Eeki-ahmaa seuratessa aineistoa kertyi enemmän. Ehkä Seitalla vaan on ollut huono tuuri ja se ei ole ruokaillut viime aikoina, eikä sitä kautta myöskään ulostanut ;) Toki minulta ja Johkalta voi jäädä jotain huomaamattakin. Jospa sitä aineistoa alkaisi kertyä.

Olen ihmetellyt viime aikoina Suomen metsäautotieverkoston laajuutta. Huolimatta siitä, että ahma on syrjäseutujen asukki, pääsen yleensä autolla n. 300-500 metrin päähän paikannuksesta. Toki jokainen maastossa liikkunut tietää, että 500 metriä maastossa on vähän eri asia, kuin 500 metriä tiellä/polulla. Mutta silti. Ainoastaan kerran (tähän mennessä) Seita meni alueelle (luonnonsuojelualue), jolla tieverkosto oli heikompi. Se olikin melko hikinen päivä :)

Mitäs ahman jäljiltä on sitten löytynyt? Ulosteiden ja makuupaikkojen lisäksi mm. seuraavaa:


Hirven puolikas kallo




Luultavasti ahman vanha kätkö puussa, nahanpalanen (hirvi?)




Jäniksen käpälä




Metsäkanalinnun jäänteet

Nyt täytyy alkaa taas tutkailemaan karttoja ja suunnittelemaan ensi viikon maastopäiviä. Toivottavasti Seita-ahman panta kestää pitkään!

Anni

perjantai 1. lokakuuta 2010

Post-posterinen euforia kirvoittaa kirjoittamaan

No huh heijaa! Nyt on ollut tälläkin jatko-oleskelijalla työntäyteinen kuukausi! Tekemistä on ollut enemmän kuin ehtii tehdä, etenkin nyt parin viimeisen viikon ja viikonlopun ajan. Olen istunut iltaisin puoli kymmeneenkin asti töissä ensin analysoimassa dataa ja sitten kirjoittamassa posteriani. Tämä siis sen jälkeen, kun istuin viikkotolkulla täysiä päiviä pimeässä laboratoriossani kaksin torakan kanssa tekemässä optomotorisia kokeita. Syy tähän tappotahtiin on tuo viimeksi bloggaamani Lundin aistiekologian kurssi, jonne olen nyt sunnuntaina lähdössä. Kurssilla tulee esitellä omaa tutkimustaan posterin avulla, ja koska sain optomotoriikkakokeet toimimaan vasta elokuulla, minulle tuli tulenpalava kiire kerätä tarpeeksi dataa esitystä varten. Posteri kuitenkin valmistui eilen iltapäivällä, ihan kunnialla ja hyvissä ajoin. Ohjaajat ja ohikulkijat kehuivat sitä paitsi ”ihan hyväksi”, myös hyvin kauniiksi. Sisältöön ei erityisen kriittisesti puututtu, minkä takia post-posterinen euforiani jatkuu yhä.

Viimeinen kuukausi on tiivistänyt mielessäni sen, mitä tutkimuksen tekeminen on koeosuudesta julkaisemiseen asti. Vielä ei tietenkään varsinaisesta julkaisusta ole kyse (enkä voi siis puhua tuloksistanikaan), mutta tiukat posterinvääntösessiot muistuttavat hieman artikkelin kirjoittamista. Koska en oikein muutakaan nyt keksi, voisin valottaa teillekin tätä prosessia, tai ainakin omaa näkemystäni siihen.

Ensin siis tehdään kokeita epätoivon vimmalla. Puurretaan lukemattomia tunteja labrassa (tai maastossa/koekentällä…) ja toivotaan koko ajan, että ettei mikään tuhannesta mieleen tulleesta virhemahdollisuudesta toteudu. Jotain menee kuitenkin aina välillä pieleen, ja ne ovat yleensä sellaisia asioita, joita ei ole osattu ottaa ennalta huomioon. Sitten pohditaan ja pähkäillään ja puserretaan itkua kunnes ongelma saadaan ratkaistua ja töitä päästään jatkamaan.

Kokeita tehdään, jotta saadaan dataa. Kun dataa alkaa olla tarpeeksi (mikä sitten on "tarpeeksi" onkin jo eri juttu), sille pitää tehdä jotain. Raakadata kun voi olla hyvinkin luotaantyöntävää, eikä siitä monestikaan pysty suoraan näkemään oikeastaan yhtään mitään. Alkaa siis analysointivaihe. Tässä vaiheessa käytetään apuna erilaisia tietokoneohjelmia, jotka nopeuttavat suurten tietomassojen käsittelyä ja mahdollistavat täten suurempien otoskokojen ja toistomäärien käytön. Erityyppisen datan käsittelyyn on saatavilla monenlaisia valmiita kaupallisia ohjelmia. Koodin pyörityksestä jotain ymmärtävät voivat myös tehdä omiin tarkoituksiinsa räätälöityjä sovelluksia esimerkiksi MATLAB -ympäristössä.

Monesti raakadata on sellaisessa muodossa, että analysoinnissa käytettävät ohjelmat eivät sitä osaa lukea. Data täytyy siis ensin muuttaa "ymmärrettävään" muotoon. Yleensä tähän liittyy taulukointia ja mahdollisesti erilaisia laskutoimituksia. Tämä työvaihe on myös yleisesti ottaen kuolettavan tylsä ja yksitoikkoinen, eikä juurikaan aivotoimintaa vaativaa. Työtä, jonka robotit tulevaisuudessa tekevät, hehe…


Työrauhan takaamiseksi keskittymistä vaativien työvaiheiden ajaksi työhuoneen oveen voi ripustaa hiljaisuuden tarvetta havainnollistavan kyltin. Tämän kyltin totesin riittävän havainnollistavaksi.

Mielenkiinto lisääntyy hieman seuraavaan vaiheeseen, eli siihen varsinaiseen analyysiin päästäessä. Tässä vaiheessa viimeistään pitäisi olla selvillä, mitä datasta haluaa saada irti (Tokihan koe on suunniteltava alusta lähtien sen ympärille, mitä tietoa kokeesta halutaan saada!). Mikäli aineisto vaatii tilastollista testausta, on osattava valita oikeat testit. Aineiston esittämistä on myös hyvä miettiä tässä vaiheessa. Tulevatko olennaiset asiat esille parhaiten taulukkona vai jonkinlaisena kuvaajana?

Analyysien aikana ja jälkeen mietitään tietenkin tulosten merkitystä. Olen saanut selville, että kun kohteelle X tekee käsittelyn Y, kohteesta saadaan vaste Z. Miksi näin on? Mitä hyötyä kohteelle on siitä, että se reagoi kyseisellä tavalla? Millaiset mekanismit ovat vasteen takana? Onko vaste verrattavissa lähisukuisten lajien vastaaviin reaktioihin? Esimerkiksi tällaisia kysymyksiä on hyvä mielessään pyöritellä, kun perehtyy tuloksiinsa. Näistä kysymyksistä ja niihin mahdollisesti löytyvistä vastauksista rakentuu aikanaan tuloksista kirjoitettavan artikkelin pohdinta-osio, jossa omat tulokset liitetään osaksi sitä "isoa kuvaa" ja parhaassa tapauksessa useiden tutkijasukupolvien peräänantamatonta tutkimustyötä.

Tulosten julkaiseminen onkin luonnollisesti tutkimuksen seuraava vaihe. Julkaisussa tulokset on osattava esittää selkeästi yhdessä hyvin perusteltujen johtopäätöksien kanssa. Aloittelevilla tutkijoilla pelkkä kirjoittaminen voi kestää kuukausia (Tsemppiä teille juttujenne loppuunsaattamisessa, Nelli ja Maria!), kun taas rutinoitunut tutkija saattaa saada julkaisukelpoista tekstiä aikaan lähestulkoon itsestään. Tästä on elävänä esimerkkinä graduohjaajani, joka kirjoittaa lukuisien tutkimusjulkaisujensa lisäksi vuosittain monta laajaa oman erikoisalansa katsausartikkelia ja aivan käsittämättömästi myös muita tiedeartikkeleita täysin harrastepohjalta. Hänellä ei käsikirjoituksen kanssa kauaa nokka tuhise!

Tulosten julkaisemisessa kirjoittamista vaikeampaa voi olla artikkelin varsinainen julkaistuksi saaminen. Tiedelehtiä on nykyisin pilvin pimein, ja niitä yritetään pistää paremmuusjärjestykseen ns. vaikuttavuuskertoimen eli impact factorin avulla. Koska esim. yliopistoissa yksiköiden rahoitus riippuu osittain siitä, miten korkean "impaktin" lehdissä viime aikojen tulokset on julkaistu, kaikki yrittävät saada tuloksensa mahdollisimman kovan linjan lehtiin. Tämä tietenkin synnyttää kovaa kilpailua. Suurin osa lehteen lähetetyistä eli submittoiduista käsikirjoituksista tulee bumerangina takaisin. Joko lehti vaatii tekstiin korjauksia ja/tai tehtäväksi joitain selventäviä lisätutkimuksia ennen julkaisua, tai sieltä suoraan ilmoitetaan, että kiitos mutta ei kiitos. Monesti käsikirjoitus kiertää useamman lehden kautta ennen kuin "nappaa" ja jokin sarja hyväksyy sen julkaistavaksi. Tässä vaiheessa tutkija itse on todennäköisesti jo suunnitellut uuden tutkimuksen ja häärää uuden tutkimusongelmansa kimpussa jossain labran uumenissa (tai maastossa/koekentällä…).

Nyt pakkaan hammasharjan, vaihtoalkkarit ja puhtaat sukat rinkkaan ja häivyn Ruotsinmaalle. Seuraavassa merkinnässäni lokakuun loppupuolella kerron kurssikuulumisia Lundista, toivon mukaan valokuvien siivittämänä!

Seuraavaan kertaan!