perjantai 25. kesäkuuta 2010

Pölijä, pölijempi, pöljin

Tällä kertaa kirjoittelen jatko-opintojen syvimmästä olemuksesta, tietämättömyydestä, perustuen taannoin lukemaani artikkeliin "The importance of stupidity in scientific research" (Martin A. Schwartz, 2008). En tiedä pääseekö tuohon linkkiin käsiksi "tavallisilta" koneilta, vai vaatiiko se yliopiston tunnukset, mutta kokeilkaa ja lukekaa jos se avautuu. Tiivistän tähän kuitenkin artikkelin pääsisällön, höystettynä omilla kommenteillani, joten idean saatte kyllä alkuperäistä artikkelia lukemattakin.

Tiede saa ihmisen tuntemaan olonsa typeräksi. Jatko-opiskelijana pääsee tekemään tutkimusta, joka voi olla melko pelottava ja huolestuttava tehtävä kaiken työhön liittyvän vastuun takia. Kuinka voikaan keksiä juuri ne oikeat, tutkimuksen kannalta oleelliset kysymykset, jotka sitten johtavat tärkeisiin ja merkitseviin löytöihin ja johtopäätöksiin? Kuinka tieteellisen kokeen voi suunnitella ja tulkita niin, että johtopäätökset ovat vakuuttavia? Kuinka tunnistaa tekemänsä virheet, jopa ennaltaehkäistä ne, tai vähintäänkin korjata jälkeenpäin? Eräs jatko-opiskelija jätti opintonsa kesken sen takia, että väitöskirjan tekeminen sai hänet tuntemaan olonsa tyhmäksi joka päivä kahden vuoden työssäolon ajan. (Ehkä hieman äärimmäinen esimerkki, mutta siihen tämä kai voi pahimmassa tapauksessa johtaa; pelkoon siitä että ei saakaan mitään aikaiseksi, ja työn kesken jättämiseen.)

Ongelmien sattuessa yleensä aina voi kysyä joltain muulta neuvoa; tutkijoilta joilla on enemmän kokemusta ja tietoa, oman työn ohjaajilta, alan guruilta. Mutta mitä sitten, kun hekään eivät tiedä ratkaisua ongelmaan? Silloin pitää ymmärtää, että tiedon puutteen määrä on valtava, ei vain itsellä, vaan myös monilla muilla. Kaiken tämän äärettömän tietämättömyyden seassa täytyy vain kahlata eteenpäin niin hyvin kuin mahdollista, niillä eväillä mitä itsellä on, ja koittaa löytää tutkimusongelmaansa ratkaisu itse, jos ei muualta apuja saa. Sen sijaan että tämä ahdistaisi, sen pitäisi olla vapauttava ajatus. (On se ainakin minusta, jossain määrin! Kuten olen jo aiemmin todennut: ei kaikkea tarvitse eikä voikaan vielä osata.)

Monet opiskelijat eivät todennäköisesti ymmärrä, kuinka vaikeaa on tehdä tutkimustyötä, ja kuinka paljon vaikeampaa on tehdä oikeasti tärkeää tutkimustyötä. Mikä tekee tutkimustyöstä vaikeaa on se, että tiede on hapuilua tuntemattomaan. Yleensä ei yksinkertaisesti tiedetä, mitä ollaan tekemässä. Vasta kun näkee kokeen tulokset tai saa vastauksen kysymyksiinsä, voi sanoa tehneensä oikeat kysymykset tai oikeanlaiset kokeet (tai mahdollisesti vääränlaiset).

Opiskelijoita pitäisi opettaa olemaan tuotteliaan typeriä - toisin sanoen jos olo ei tunnu typerältä, yritystä vain ei ole tarpeeksi. Tässä on nyt kyse absoluuttisesta typeryydestä (ei suhteellisesta - toiset ihmiset vaan ovat pöljempiä kuin toiset), joka kuuluu oleellisesti siihen, että pyrkii löytämään oman tiensä tuntemattomassa tutkimusmaailmassa. Pitää uskaltaa sanoa rohkeasti "en tiedä", ja olla omasta halustaan tietämätön - vain silloin pystyy olemaan tuottelias ja löytämään jotain uutta. (Jos kuvittelee tietävänsä kaiken, mistä silloin löytyy halu oppia jotain uutta?)

Tieteen yksi parhaista ominaisuuksista on se, että saa vapaasti toikkaroida ympäriinsä, saaden vääriä vastauksia kerta toisensa perään, ja tuntea olonsa siitä huolimatta ihan hyväksi - kunhan joka kerta oppii jotain. Pitää oppia siirtymään muiden ihmisten joskus löytämien asioiden opettelusta omiin tutkimuksiin ja löytöihin ja uuden etsimiseen. Mitä enempi ollaan sinut typeränä olemisen kanssa, sitä todennäköisemmin tullaan tekemään tärkeitä löytöjä.

Näin kirjoittaa siis lyhykäisesti herra Schwartz. Ottakaa opiksenne älkääkä ahdistuko, vaikka joskus tuntuukin ihan pöhköltä. Niin niistä muistakin tuntuu.

Nyt tämä pöljäpää lähtee mökille juhannusta viettämään! Hauskaa viikonloppua kaikille!

Nelli

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Fhse thoimii! Oikein hienosfhtii!

Yritys ja epäonnistuminen. Yritetään uudelleen. Epäonnistuminen. Uusi yritys, kannoillaan uusi epäonnistuminen. Uudenlainen lähestymistapa ongelmaan, ja nurkan takana vaanii uudenlainen epäonnistuminen. Jatketaan samaa rataa vuosi.

Jossain vaiheessa, kun onnistuminen ei ole enää kuukausiin tuntunut vaihtoehdolta, tapahtuu jotain pientä, mikä saa toivonkipinän kytemään epätoivon tuhkaläjässä. Sitten alkaa hinkkaus, kerrassaan armoton pikkuasioiden viilaus, höyläys ja rälläköinti. Kaiken tämän n*ssimisen jälkeen vanhaa kunnon pilkkua tuskin enää tunnistaa.

Eräänä kauniina päivänä –tai mistä tietäisin, onko se kaunis: istun koko päivän torakoineni pimeässä labrassa– torakka sitten ottaa ja oppii. Väläytän sille valoa ja se kiltisti tekee juuri niin kuin olen sitä opettanut tekemään, eli kipittää koeboksin pimeään päätyyn. Uusi valonvälähdys johtaa toiseen samanlaiseen reaktioon. Kolmannella kerralla eläin tajuaa, ettei mitään epämukavaa seuraakaan, ja jää paikoilleen.

Olen tipahtaa jakkaralta järkytyksestä. Varovasti siirrän torakan ansaitulle iltapalalle yksiöönsä ja tulen työpisteelleni tärisemään. Mietin, uskaltaako asiasta puhua ääneen. Ehkä äskeinen pyyhkiytyy olemattomiin jos mainitsen siitä muille. Pohdintani katkaisee huoneeseen saapuva työkaverini: ”No, oppiiko ne torakat mittään?” Vaikka itse olin jo talven mittaan lakannut uskomasta, työkaveri jaksaa aina labrasessioni päätteeksi esittää tuon saman kysymyksen. Yleensä huokaisen kielteisen vastauksen. En nyt: ”No itse asiassa…”

Sana kiertää ja kollegat ovat kohta lähes enemmän tohkeissaan kuin minä. Itse en uskalla vielä uskoa tapahtunutta todeksi. Tulos on saatava toistettua muilla yksilöillä ennen kuin voin hyvillä mielin sanoa saaneeni torakoita oppimaan. Alkaa jälleen hinkkaus, viilaus ja naulaus. Päivätolkulla etsin otollista torakkaa ja oikeita asetuksia, viilaan protokollaa, kiroan pimeässä huoneessa. Valonpilkahduksen jälkeen risukasassa kökkiminen tuntuu monin verroin kamalammalta. Paineet kasaantuvat, kun joka kerta ovesta ulos astuessani kollegat huikkivat ympäriltäni: ”No, joko löyty taas oppivainen torakka?” Tunnen olevani kuin hätistelty russakka, joka seinänvieriä tunnustelemalla pujahtaa työpisteelle turvaan kirkkaiden käytävälamppujen armottomasta paahteesta.

Viikon kuluttua labratonttu päättää taas olla suosiollinen ja suoda minulle onnistumisen. Parin päivän päästä siitä tulee toinen, ja viikonlopun jälkeen jälleen yksi. Kaava toisensa perään alkaa hahmottua. Näin tämä toimii! Minä ja kömpelöt tiirikkani alamme lopulta olla lähellä torakan keskushermoston salaisuuksien aukomista! Tai ainakin kaiken tämän ronklaamisen jälkeen pystyn näkemään avaimenreiän läpi!

Tämän viikon tiistaina toin makeanpersojen työkavereitteni iloksi kahvihuoneeseen juustokakkua oppivaisten torakoiden kunniaksi. Koko labrajengi oli koolla, ja minulle naurettiin jälleen: ”Eikö sun pitäis syöttää kakku niille fiksuille torakoille eikä meille?”

Kaikkensa sitä yrittää, eikä mikään kelpaa.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Tutkijaa seuraava sadepilvi

Heippa!

Ajattelin kirjoittaa näin aurinkoisen kesäpäivän kunniaksi väitöskirjatyön varjopuolista. Olen jo hypettänyt niin kovasti mm. maastotöitäni, että paras vaihtaa hetkeksi äänensävyä. Haluan kuitenkin korostaa ennen seuraavaa valitusvirttä, että pidän edelleen työstäni ja koen, että tämä on juuri se juttu, mitä haluan tehdä.

Tutkijakammion päälle kaatuvat seinät

Faktahan on, että väitöskirjatutkijan työ on osaltaan hyvin yksinäistä. Toki osa meistä työskentelee hyvinkin tiiviissä tutkimusryhmissä, ja parhaassa tapauksessa samassa työhuoneessakin on joku samantapaista tutkimusta tekevä, jonka kanssa pystyy keskustelemaan työn ongelmista ja etenemisestä. Itselläni tilanne kuitenkin on se, että taidan käytännössä olla lähes ainoa tutkimusryhmämme ekologi, eikä ahmojakaan Suomessa tutki tällä hetkellä kovin moni muu. Toki monessa asiassa olen pystynyt kysymään neuvoa muilta. Esimerkiksi ahman ulosteesta löytyviä karvoja tunnistellessani minulle oli suuri apu muutamista ihmisistä eri puolilta Suomea, jotka olivat tehneet karvaidentifiointia aikaisemmin. Usein kuitenkin tuntuu, ettei kukaan osaa auttaa eikä mistään löydy tietoa. Lisäksi väitöskirjojen ohjaajat ovat usein ylityöllistettyjä ohjaten samanaikaisesti pariakymmentä kananpoikaa, jolloin laadukas, henkilökohtainen ohjaus voi olla vain harhainen toive. Vastuu etenkin suuria päätöksiä itse tehtäessä tuntuu välillä liian suurelta. Jos teen pienen kämmin tutkimuksen alkuvaiheessa, koko projekti voi mennä osittain pilalle. Hui... Toisaalta yksinäisyyden toinen, positiivinen puoli on itsenäisyys. Sitäkin tässä opitaan.

Epävarmuuden sietämätön keveys


Olen monesti ollut kateellinen väikkäritutkijoille, joilla on valmis rahoitus esimerkiksi koko neljän vuoden tutkimukselle. Me, jotka joudumme hakemaan erikseen apurahaa joka vuosi, kärsimme kroonisesta epävarmuudesta ja olemme tavallaan pätkätyöläisiä, jotka eivät aina pysty suunnittelemaan tulevaisuuttaan kovin pitkälle. Osa joutuu jättämään leikin kesken, kun apurahahanat sulkeutuvat. Lisäksi apurahojen hakemiseen kulunut aika on pois varsinaisesta tutkimustyöstä. Apurahan suuruudestakin voi olla montaa eri mieltä. Eihän tässä rikastumaan pääse, mutta toimeen tulee kuitenkin.

Käytäväkyräily

Tietyssä mielessä tutkijat ovat kilpailijoita keskenään. Apurahoista ja paikosta käydään kovaa kilpailua, ja voittajiksi selviytyvät ne, joilla on eniten julkaisuja, kovimmat meriitit ja parhaat hyväveliverkostot. Itsekin huomaan toisinaan ajattelevani tyyliin "hui, tuollakin on varmaan jo sata julkaisua, itselläni ei ole vielä yhtään". Varsinkin väikkärinjälkeisessä tutkijaelämässä paineet ovat kovat.

Tiedemaailman kaoottisuus

Tuntuu, että kokonaisuuksia on mahdotonta hallita tutkijamaailmassa, joka sylkee eteen koko ajan massoittain uusia julkaisuja, mullistavia tuloksia, edistyksellisiä tutkimuksia, uusia trendejä. Välillä sitä todellakin tuntee olevansa vain pieni osanen, joka ei voi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Tälläisen kympin tytön on välillä kovin vaikeaa myöntää itselleen, ettei kaikkea voi eikä tarvitse hallita.

Liian häikäisevä tulevaisuus


Harvalla väikkärityöläisellä on kovin selvät tulevaisuuden näkymät. Itsekin haluaisin ehdottomasti jatkaa tutkijantyössä tohtoriksi valmistumisen jälkeen, mutta töitä ei välttämättä post doc-vaiheen jälkeen kovin helposti löydy. Tiedossa on, että tohtorin paperit eivät myöskään välttämättä aina ole eduksi työnhakutilanteessa... Välillä siis tulee lyhyitä, onneksi ohimeneviä kausia, jolloin epävarmasta tulevaisuudesta johtuen nykyinenkin tutkimustyö tuntuu jollain tavalla turhalta. Tähän asti minulla onkin aina ollut selvät sävelet: peruskoulun jälkeen lukioon, lukion jälkeen biologiaa opiskelemaan, siellä eläinekologiaa, sitten väikkäriä puurtamaan jostain suurpetoaiheesta, ja sitten... niin mitä?

Well, that's life! ;)

Seuraavalla kerralla taidan kertoa työni ehdottomasti hohdokkaimmasta osasta, ulosteanalyysit nimittäin alkavat ensi viikolla. Armaat työkaverini, pahoittelen jo etukäteen eläinmuseon alakerrasta mahdollisesti leviävää näätäeläimen hajua :D

Nauttikaahan vihreydestä ja auringosta, arvoisat blogin seuraajat!

Anni

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Maastotöistä toimistoon

Nyt on taas siirrytty makoisista maastohommista, joita en edes ehtinyt tehdä kovin kauaa, takaisin sisätiloihin. Artikkelin pariin. Muistatteko kun puhuin taannoin "keväällä häämöttävästä deadlinesta"? Se häämöttää nyt melkein kuukausi takanapäin, ja täällä sitä vieläkin istutaan ja kirjoitetaan, tehdään analyysejä uusiksi, taistellaan aineiston parissa, revitään hiuksia päästä. Tuntuu kuin tekisin graduani uudelleen, paljon tarkemmin, niin sanotusti oikeasti tällä kertaa.

Tällä viikolla olen hyvän osan työajastani hermoillut mikrosatelliittidatan toimimattomuuden kanssa, ja sen loppuajan sitten vaan pelkästään hermoillut aikaansaamattomuuden kanssa. Inhottavaa kun asiat junnaa paikallaan. En saanut millään tehtyä aivan perus populaatiogeneettisiä laskuja; joku aineistossa mätti ja sain ihan ihme tuloksia muutaman lokuksen suhteen. Mukamas heterotsygootteja oli aivan liian vähän (Ho eli havaittu heterotsygotia) siihen nähden mitä HardyWeinberg-tasapainon perusteella odotettiin (He eli odotettu heterotsygotia), vaikka aiempien analyysien perusteella tiedän, että näin ei missään tapauksessa ole. Lopulta päätin että virheen täytyy olla ohjelmassa, joka kääntää mikrosatelliittidatan perusteella tehdyn tiedoston sellaiseen muotoon, jota voi sitten käyttää useissa eri analyysiohjelmissa. Jos tämä tiedosto on virheellinen, se vaikuttaa tietenkin analyysiohjelmien antamiin tuloksiin. Olipa virhe missä tahansa, päädyin tekemään toimivan tiedoston käsin, ja sain vihdoin eilen iltapäivällä laskettua "normaalit" arvot. Nyt ollaan taas yhtä taulukkoa lähempänä artikkelin valmistumista.

Tällä hetkellä isoin artikkelia koskevista kysymyksistä on se, kuinka moneen populaatioon jaottelen aineistoni 184 yksilöä. Lapinsirrinäytteitä on kerätty kolmestatoista eri paikasta (Norjasta, Suomen Lapista ja Perämeren rannalta, monesta paikasta pitkin Jäämeren rantaa, keskeltä Siperiaa, sekä aivan Koillis-Siperiasta), ja tähän mennessä olen tehnyt analyysit kolmellatoista populaatiolla. Tämä ei kuitenkaan näyttäisi olevan juurikaan perusteltua, sillä geneettiset erot keräyspaikkojen välillä ovat hyvin pienet, minkä takia ainoastaan vähäistä populaatiorakennetta on nähtävissä. Tärkeintä olisi löytää lähinnä totuutta oleva populaatiorakenne koko levinneisyysalueelta, ja tehdä analyysit sen mukaan. Esimerkiksi jos vaikka aivan itäisimmän Siperian populaatiot olisivat oma ryhmänsä, ja vaikkapa Norjan linnut omansa eroten muista, silloin analyysit kannattaisi tehdä kolmella populaatiolla, joista yhteen kuuluisivat itäiset yksilöt, toiseen norjalaiset ja kolmanteen kaikki muut. Mutta miten sen voi tietää, mikä on oikein ja miten kannattaa tehdä?

Onneksi on tietokoneohjelmia, jotka auttavat minua löytämään kaikista "oikeimman" populaatiorakenteen kaikista parhaimmalla tilastollisella merkitsevyydellä. Mahdollisia yhdistelmiä on kuitenkin monia, joten asiaan pitää paneutua vähän vielä tarkemmin, vaikka olen jo alustavia testejä tehnyt. Mitään kovin selkeää ja merkitsevää populaatiorakennetta ei välttämättä edes löydy, vaikka miten päin yksilöitä yhdistelisi. Tylsää, jos kaikki ovat samaa porukkaa; minusta olisi kovin jännää jos jotain geneettisesti erilaista löytyisi. :)

Toinen ohjaajistani - se joka auttaa analyyseissä - jää juhannukselta lomille, joten tässä pitäisi nyt parissa viikossa saada tehtyä ongelmallisimmat analyysit kun on vielä apu lähellä, ettei sitten tarvitse istua sormi suussa koko heinäkuuta. Suosirrin poikaset kuoriutuvat parast´aikaa, joten on toisaalta vähän harmi etten pääse nyt maastoon niitä katsomaan ja rengastusta harjoittelemaan. Jospa sitä ensi viikolla yhden päivän voisi käyttää maastohommiinkin...?

Hyvää ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Nelli