perjantai 26. helmikuuta 2010

Nostalgiaa ja oman statuksen etsimistä

Hei!

Yksi jatko-opiskelijan työnkuvaan vaikuttava asia on opetusvelvollisuus. Meidän on siis opetettava vuodessa tietty tuntimäärä jollakin kurssilla ilman rahallista korvausta. Opetusvelvollisuus herättää toisinaan kiivastakin keskustelua jatko-opiskelijoiden keskuudessa. Osa kokee opetusvelvollisuuden vievän liikaa aikaa varsinaiselta tutkimustyöltä, luentojen ja harjoitusten valmistelu kun on aikaavievää puuhaa. Toiset näkevät epätasa-arvoa siinä, kuinka kurssit jakaantuvat jatko-opiskelijoiden kesken: toiset selviävät helpommalla, toiset joutuvat näkemään paljonkin vaivaa. Lisäksi aina kurssien aiheet eivät osu yksiin jatko-opiskelijan oman osaamisen kanssa, vaan opiskelijat joutuvat opettamaan aihetta, jota eivät itsekään tunne kovin hyvin.

Toki on hyvin läpinäkyvää, kuinka laitokset pyrkivät saamaan jatko-opiskelijoista ilmaista työvoimaa opetusvelvollisuuteen vedoten. Silti koen jatko-opiskelijoiden opetusvelvollisuuden pääsääntöisesti hyvänä asiana. On tärkeää saada kokemusta opettamisesta, luentojen ja harjoitusten vetämisestä sekä vuorovaikuttamisesta yliopistomaailmassa. Ainoana miinuspuolena koen sen, että opetuksesta vastaavat opetusvelvollisuuden takia myös pedagogisesti epäpätevät jatko-opiskelijat (kuten minä itse), jotka eivät ole saaneet ollenkaan opetusta opettamisesta. Olisikohan mahdollista, että yliopisto järjestäisi jonkinlaisia opettamiseen liittyviä pikakursseja, jotka eivät varsinaisesti antaisi minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, mutta antaisi ainakin jonkinlaisia eväitä opetuksen antamiseen?

Itse olen päässyt kokeilemaan tänä talvena opettamista kahdessa eri yhteydessä. Ensimmäinen kerta tuli, kun minuakin Sotkamon lukiossa opettanut biologian opettaja otti yhteyttä ja kysyi, haluaisinko tulla kertomaan lukion bilsankurssilaisille tutkijan ammatista ja ahmatutkimuksesta. Suostuin mielelläni, koska satuin juuri olemaan Sotkamossa maastotöissä. Kävin siis puhumassa 75 minuuttia edellämainituista aiheista, ja pakko kyllä kehua, että aika hyvin meni! Oppilaat olivat hyvin mukana, kyselivät aktiivisesti kysymyksiä ja itselläkin oli koko ajan sellainen olo, että viihtyi siellä luokan edessä ja puhui todellakin itseä innostavasta aiheesta. Bueno! Huvittavaa oli kyllä huomata, että oma statukseni oli hiukan hukassa. Käytin sujuvasti oppilaiden naulakkoa ja wc:tä, ja vasta opettajanhuoneessa opettajien huomauttaessa asiasta tajusin konkreettisesti, että statukseni on todellakin muuttanut oppilaasta "opettajaksi", tai siis vierailevaksi luennoitsijaksi tässä tapauksessa.

Toisen kerran olen päässyt harjoittelemaan opettamista Talviekologian ja -fysiologian kurssilla, jolla olen toiminut yhtenä opettajista. Kurssi koostuu luennoista Oulussa, neljän päivän kenttäkurssista Kuusamossa ja yhdestä seminaaripäivästä Oulussa. Minun vastuullani olivat lumijäljet, lumijälkilaskennat sekä lumen fysikaaliset ominaisuudet. Täytyy sanoa, että tässä kyllä aihe ja opettaja ovat osuneet aika hyvin nappiin: kaikista laitoksen kursseista juuri tämä sopii minulle parhaiten, koska lumijälkiseurannat ja jälkien tunnistaminen näyttelevät aika keskeistä osaa tutkimuksessani.

Pidin siis Oulussa yhden luennon, joka meni... no, tyydyttävästi. Englanniksi opettaminen aiheutti vähän lisähaasteita, ja vaikka olinkin valmistautunut luentoon aika hyvin, onnistuin silti takeltelemaan aika lahjakkaasti selittäessäni lumenkovuusmittarien käyttöä. Toisaalta nämä tilanteet tuntuvat varmasti aina pahemmilta opettajasta kuin opiskelijoista, ja olen varma, että oppilaat ymmärsivät kyllä kaiken tarpeellisen. Ongelmani on se, että puhun suomea melko nopeasti ja valitettavasti yritän puhua myös englantia samaa vauhtia... No, lisäharjoitusta vaan!

Kurssin kokokohta oli tietysti kenttäkurssiosuus Kuusamossa Oulangan tutkimusasemalla. Kahtena ensimmäisenä päivänä opiskelijat pääsivät harjoittelemaan kaikenlaisia talviekologiaan ja -fysiologiaan liittyviä harjoituksia, kuten jälkilaskentaa ja vesinäytteiden ottoa. Kolmantena päivänä ohjelmassa oli Riisitunturin retki ja neljäntenä päivänä jänislaskenta.

Oli kyllä huikean erilaista olla kurssilla opettajana verrattuna siihen, kun viisi vuotta sitten olin samaisella kurssilla opiskelijana. Opiskelijana kurssi on jäänyt mieleen lähinnä rentona hiihtolomana. Nautittiin hiihdosta ja myös afterski otettiin vakavasti. Opettajana tunsin taas olevani rättiväsynyt illalla, ja menin yhdeksän jälkeen nukkumaan lähes joka päivä :) Vastuu opiskelijoista on yksi syy kurssilla opettamisen "rankkuuteen". On helpompaa vahtia 20 nukahtelevaa opiskelijaa luentosalissa kuin 20 eritahtiin hiihtävää opiskelijaa keskellä Oulangan mäkisiä maastoja. Lisäksi puolet opiskelijoista oli vaihtareita, joista suurin osa ei ollut hiihtänyt ennen kurssia. He kuitenkin osoittivat hyvin suurta aktiivisuutta, opettelivat hiihtämään päivässä ja valittivat asioista ehkä jopa vähemmän kuin suomalaiset.

Itseäni hiukan arvelutti etukäteen, kuinka osaisin tunnistaa jäljet ja "lukea jälkiä", ja kuinka monipuolisesti osaisin kertoa asioista opiskelijoille. Vaikeita jälkiä ei onneksi tullut yhtään vastaan. Mietin ennen kurssia usein sitä, millainen opettaja haluaisin olla, ja tulin siihen tulokseen, että ennenkaikkea haluan olla innostava. Haluaisin, että opiskelija opetuksieni jälkeen on kiinnostunut aiheesta niin, että lähtee itse penkomaan aihetta ja syventymään siihen lisää. Toiseksi pyrin siihen, että oppimistapahtuma on mahdollisimman miellyttävä ja rento, jolloin vuorovaikutus oppilaan ja opettajan välillä mahdollistuu toden teolla. Haluan, että opiskelija uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa. Testasin tällaisen rennon oppimistilanteen luomista Oulangalla pitämällä pienen teetuokion jokaiselle ryhmälle keskellä hiihtolenkkiä. Samalla kun tarjosin teetä, kertoilin jälkilaskennasta ja eläinten jäljittämisestä, ja sain siinä samalla opiskelijat kyselemään ja osallistumaan keskusteluun. Tavoitteeni täyttyi siis näiltä osin: sain opiskelijat innostumaan ja osallistumaan, mutta keskustelu pysyi kuitenkin koko ajan opetettavassa aiheessa.

Yksi taipumukseni näköjään on kirjoitella myös liian pitkiä blogi-kirjoituksia. Anteeksi sille eräälle ystävälleni, joka jo valitteli, ettei jaksa lukea näitä :) Ensi kerralla voisin kertoa vähän tarkemmin siitä, missä vaiheessa maastotyökuvioni ovat tällä hetkellä. Heippa siihen asti!

Anni

perjantai 19. helmikuuta 2010

Heissan!

Nyt onkin taas minun vuoroni tilittää jatko-opiskelijana olemisen ihanuuksista ja kurjuuksista. Viime aikoina työnteko on ollut melkoista vuoristorataa. Välillä kokeidenteko on ollut mielekästä ja tulosten tulkitseminen ja artikkelien luku jopa hauskaa. Toisinaan taas on sattunut päiviä, jolloin mikään ei nappaa ja tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Tässä ei toki ole mitään välttämättä juuri jatko-opiskeluun liittyvää, ainahan elämässä tulee vastaavia motivaatiokuoppia vastaan, tekipä mitä tahansa. Kuitenkin kun osuu kohdalle tuollainen päivä, tulee mietittyä että mitä jos tekisikin jotain ihan perushommaa. Siis sellaista työtä, jota ei paljon kotona tarvisi miettiä vaan työt voisi jättää työpaikalle. Jotain jossa ei tarvitsisi ihan niin paljon murehtia tulevaisuuden rahoituksia ynnä muita ja sopeutua ainaiseen muutokseen ja jatkuvasti yrittää omaksua uutta. Jotain joka olisi ns. vakaampaa ja turvallisempaa kuin tämä ala. Kuitenkin kun rupean miettimään, että mikähän se semmoinen ala olisi, en osaa kuvitella mitään sellaista joka itselleni sopisi. Toisin sanoen en osaa kuvitella tekeväni mitään muuta kuin tätä hommaa, niin stressaavaa ja ahdistavaa kuin se osaa ollakkin. Stressistä ja ahdistavuudesta ehkä kertoo jotain se, että välillä tulee jaksoja jolloin näen miltei joka yö työaiheisia painajaisia. Yleensä olen joko tappanut kaikki kasvattamani solut tai tuhonnut jonkin laitteen. Viime viikolla näin unta, jossa onnistuin jotenkin ”sulattamaan” yhden filmin jolla kuvataan ajamieni kokeiden tuloksia. Unessa filmi oli sulanut ja siihen oli muodostunut liekehtiviä hahmoja… jepjep, aika happosta! Lieneekö selityksenä myös se, että työskentelen päivittäin melko vahvojen liuottimien parissa...

Tällä viikolla meillä oli ns. labrakokous. Labrakokouksissa olisi tarkoitus käydä vuorollaan jokaisen ryhmämme tutkijan tekemisiä läpi ja pohtia mahdollisia ongelmia tms. Näitä kokouksia meillä olisi tarkoitus järjestää kahden viikon välein tänä keväänä. Tällä viikolla oli mun vuoro pitää pieni ”esitelmä” omista kokeistani. Valmistelin esitystä viime viikolla, mutta en pingottanut asiasta liikaa, sillä kokouksiin tulee vain meidän tutkimusryhmän jäsenet eli yhteensä seitsemän ihmistä. Aloitin esitelmäni muutamilla perusasioiden kertaamisilla ja sitten läväytin muutamia tuloksia pöytään. Eräät ryhmämme jäsenet tekevät täysin eri kokeita kuin minä ja lähimmät työkaverini, joten he eivät tiedä kokeistamme paljoakaan. Näistä tyypeistä yksi alkoi hiillostaa mua ihan kunnolla tuon esitelmän aikana. Olin jo menettää lopullisesti malttini kun ko. henkilö ei meinannut antaa suun vuoroa tai puhua loppuun kun jo seuraavaa kysymystä napsahti kehiin. Kaiken lisäksi kysymykset koskivat asioita joihin olin juuri esitelmässäni tulossa, jos tuo tyyppi vaan olisi malttanut muutaman minuutin odottaa. Tilanne oli jo muutenkin ärsyttävä, mutta sitä ei ainakaan helpottanut se, että kyselijän puhetyyli on yleensäkin varsin hyökkäävä ja nyt tuntui, että sehän käy kohta kimppuun! Rupesin sitten tapauksen jälkeen pohtimaan, että onko oikeasti niin, että sosiaalisesti kömpelöimmät ja röyhkeimmät tyypit pääsevät tällä alalla pitkälle? Pitääkö olla jollain lailla häikäilemätön ja suorastaan häijy, että voi menestyä tiedemaailmassa? Kilpailu muun muassa rahoituksista on tunnetusti kovaa, ja virat (vai miksi niitä nyt sitten yliopistouudistuksen jälkeen kutsutaankaan?) ovat kiven alla. Lisäksi menestyäkseen täytyy rehkiä hullun lailla, ja ainakin täällä osa tutkijoista vaikuttaa melkoisilta työnarkomaaneilta. Voiko kaiken tällaisen keskellä pystyä hoitamaan ihmissuhdetaitojaan ja olemaan leppoisa ja mukava, vai tekeekö kiire ja stressi väistämättä töykeäksi ja pelottavaksi? Luultavasti ei. Muutenhan kaikki yliopistot olisivat täynnä pelkkiä tympeitä töykeitä öykkäreitä ja näin ei onneksi sentään ole. Kuitenkin aika usein yliopistomaailmassa varsinkin ns. isot gurut ovat varsin omalaatuisia persoonia (en nyt kuitenkaan sanoisi tuon kyselijän olevan mikään iso guru...). Onneksi pomoni ja lähimmät työkaverini, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, ovat kuitenkin hauskoja ja mukavia tyyppejä, se auttaa kestämään myös niitä vähemmän mukavia.

Loputtomalta tuntuva perjantai alkaa nyt olla siinä vaiheessa, että tämä kananen lähtee viikonlopun viettoon! Mukavaa viikonloppua kaikille ja palaillaan!

< 3: Maria

perjantai 12. helmikuuta 2010

Alkuhommeleita

Minä tykkään hirveästi olla tutkijana (painotan kuitenkin jälleen, että tämä on vasta alkua, ja katsotaan uudelleen sitten muutaman vuoden päästä). Mutta kuten Anna sanoi, mistään ei vielä(kään) tiedä paljon mitään. Uutta tietoa saa siis ammentaa jatkuvasti jokaisesta vastaantulevasta lähteestä. Minusta tuntuu että tunnen tällä hetkellä hyvin ainoastaan graduuni liittyvät perusasiat, ja kaikki muu onkin sitten vähän epäselvää. Mutta mielestäni jatko-opiskelun yksi hyvistä puolista on juuri uusien asioiden opiskeleminen. Ja väitöskirjan tekohan on nimenomaan työssä oppimista, kuten isäni asian fiksusti ilmaisi taannoin, kun olin paniikissa ja hyvin epävarma siitä, osaanko olla tutkijana ollenkaan. Tämän oivallettuani kaikki on ollut jotenkin helmpomaa. Ei kaikkea tarvitsekaan tietää.

Mitä tulee töiden jatkumisen epävarmuuteen, minua ei ahdista juuri ollenkaan. Sitä ehtii sitten miettiä, kun sen aika tulee. Ainakaan vielä työni ollessa näin alussa en jaksa enkä halua stressaantua tulevaisuuden takia. Olemme erään turkulaisen ystäväni kanssa pohtineet pariin otteeseen sitä, että mitä jos ei kerta kaikkiaan saa mitään tehtyä jatko-opiskelijana? Pitääkö rahat palauttaa? Mitä sitten tapahtuu? Tietenkin näin käy joillekin, eikä sitä voi oikein muuten tietääkään kuin kokeilemalla, että onko jatko-oppiskelu nyt se oikea juttu. Jotkut eivät välttämättä ole hyviä kirjoittamaan eikä tekstiä kerta kaikkiaan synny, mielekkäitä tuloksia ei välttämättä saada aikaiseksi, tutkimuksen hypoteesit saattavat olla alusta alkaen huonosti suunniteltuja jolloin työ saattaa mennä pieleen, väikkärin ohjaus on huonoa, ei yksinkertaisesti kiinnosta - syitä on monia. Mutta se riski on myös työnantajan otettava, eikä sille sitten voi mitään jos ei nappaa. Niin, ja rahat saa tietenkin pitää. :)

Minä luulen että olen kuitenkin sitä sorttia, joka tulee saamaan jotain aikaiseksi, kuten luulen - ja tiedän - muidenkin tämän blogin pitäjien saavan (kop kop, ja peukut pystyyn).

Sitten vähän muihin asioihin. Tähän mennessä tekemistä on ollut kohtalaisesti. Pääsin heti tammikuun alussa aloittamaan laboratoriotyöt, sillä gradun pohjalta pitää kirjoittaa artikkeli, ja gradussa aineisto oli hieman vaillinainen. Gradussani selvitin siis lapinsirrin fylogeografiaa, eli miten lajin eri populaatiot eroavat (vai eroavatko) toisistaan geneettisesti lajin koko levinneisyysalueella Norjasta itäisimpään Siperiaan asti. Tutkin fylogeografiaa mitokondrio-DNA:n kontrollialueen, nopeasti muuntelevan sekvenssin avulla. Vaikka näytteitä on kerätty koko levinneisyysalueelta suhteellisen hyvä määrä, sekvensointi onnistui gradua tehdessä vain noin puolelta näytteistä, minkä takia olen viettänyt suurimman osan alkuvuotta labrassa. Nyt näyttää kuitenkin valoisammalta, ja loputkin näytteet ovat kohta menossa sekvensointiin (kiitos uuden alukkeen, joka toimii!). Labrahommissa on aina omat hankaluutensa, eikä mikään tunnu koskaan tapahtuvan ilman hirveää säätämistä ja uudelleenyrittämistä, mutta sitten kun lopulta jokin onnistuu, se palkitsee.

Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa elämässäni ollut apuopettajana. Opetan molekyyliekologian laboratorioharjoituksissa perus labrajuttuja, DNA:n eristämistä, PCR:ää ja sekvensointia. Eristimme DNA:ta kalapuikoista, minkä tarkoituksena on selvittää, onko kala sitä mitä paketissa lukee. Tykkäsin ihan opettaa, ja ei se niin kamalaa ja vakavaa ollut, niin kuin alussa vähän pelotti. Kun tietää mistä puhuu, niin aika luonnostaan puhe loppujen lopuksi tuli. Jatkossa joudun kuitenkin opettamaan enemmän, joten hyvä että pääsin jo näin alkuvaiheessa vähän harjoittelemaan.

Tietenkin olen myös lukenut paljon, ja kirjoittanut omasta tutkimusaiheestani tehtävää kirjallisuuskatsausta. Minulla on myös pari kurssia käytävänä; opiskelen ahkerasti tilastotieteen perusteita ja eläinten käyttäytymistä. Minun pitäisi opiskella ahkerasti myös Suomessa tavattavia lintulajeja kuun lopulla olevaa rengastuslupatenttiä varten, mutta epäilen vahvasti tulenko pääsemään sitä läpi vaikka opiskelisinkin. Tykkään kyllä linnuista, mutten vielä tunne niitä tarpeeksi hyvin.

Eli aika lailla alkuvaiheessa tässä vielä ollaan. Toisaalta, luulen kuitenkin että tällaista tämä tulee jotakuinkin olemaan jatkossakin, eli lukemista, tutkimista, opettamista, labrahommia. Innolla odotan kesää, jolloin pääsen tekemään maastohommia ja rymyämään Perämeren ja mahdollisesti vähän eteläisemmänkin Itämeren rantapusikoissa! On mukavaa työskennellä ekologina ja geneetikkona yhtäaikaa, sillä eri vuodenaikoina pääsee tekemään aivan erilaisia hommia.

Nähdäänpä taas neljän viikon päästä!

Nelli

perjantai 5. helmikuuta 2010

Epävarmuudesta...

...aka "Angstia syvällisten asioiden äärellä"

Lukio-opetus on siitä vaarallista, että se tarjoilee oppijalle helposti hallittavia kokonaisuuksia. Nämä kokonaisuudet sekoitettuna sellaisiin naiiveihin mieliin kuin omani, on vaarallinen yhdistelmä. Lukiosta päästyäni tunsin tietäväni kaikesta kaiken.

Tärkein asia, minkä ensimmäisenä opiskeluvuotenani yliopistossa opin oli, että en tiedä mistään mitään ja kaikki aiemmin oppimani on väärää tai puutteellista tietoa, mutta minulla on mahdollisuus oppia. Ei missään nimessä kaikkea kaikesta, mutta aika paljon jostain, jos olen ahkera.

Ei siis mukavia kokonaisuuksia joissa on alku ja loppu jotka kivasti sitovat sisällön helposti omaksuttavaksi paketiksi. Yliopiston tehtävä on paitsi kouluttaa, myös tuottaa jatkuvasti uutta tietoa. Tästä tietenkin pitäisi voida päätellä, että uusin tieto ei ole koskaan ”valmista”. Tämän tajuaminen voi olla opiskelijalle masentavaa. Minulle itselleni se ainakin oli ja on edelleen.

Sen lisäksi, että uutta tietoa tuotetaan ja vanhaa muokataan koko ajan, on usein olemassa monia rinnakkaisia teorioita, joista ei – ainakaan juuri tällä hetkellä – voi sanoa, mikä niistä on kuvaavin tai ”paras”. Tämä teoriaviidakko ajoi minut aikanaan lopullisesti (niinhän silloin luulin) pois ekologian alalta. Eläinfysiologia tuntui tarpeeksi eksaktilta: tehdään mittaus, josta saadaan numeerista dataa, jonka käsittely antaa suoraan yksioikoisesti selitettävän tuloksen. Jos mitataan, paljonko happea pulu kuluttaa kököttäessään kaksi tuntia metaboliakammiossa, tulos on tarkalleen juuri se, minkä mittauslaitteisto antaa, eikä sitä tarvitse yrittää sovittaa johonkin vallalla olevaan teoriaan jossa on villeinä poukkoilevia muuttujia joita ei voi mitenkään hallita. Näin ainakin ajattelin. Ja nyt teen käyttäytymistutkimusta, eli luikin vähin äänin takaisin ekologian epävarmaan maailmaan…

Juttelimme vastikään maisteriystäväni kanssa siitä, miten vääränlainen kuva biologiaa opiskelemaan hakevilla on biologiasta ja biologin työstä. Puhuimme lähinnä niistä hakijoista, joilla on kenties ihan oikeaa opiskelumotivaatiota, mutta tietynlainen todellisuudentaju puuttuu. Eihän kaikkien oppialojen ominaisongelmien tuntemusta voi vaatia lukioiden opinto-ohjaajilta, mutta olisi reilua, että opiskelupaikkaa hakevat tietäisivät mihin ovat lusikkansa tuikkaamassa jo ennen kuin saavat siitä maistiaiset. Ystäväni oli malliopiskelija, mutta gradua tehdessä hän tajusi, että tutkija-biologin arki ei ole häntä varten. Hän ei kestäisi sitä epävarmuutta, mikä liittyy jo pelkästään tutkimuksen tekoon ja julkaisemiseen. Valmiin tutkijan arkeen kuuluu näiden lisäksi yleensä vielä epävarmuus rahoituksesta ja yleensäkin töiden jatkumisesta. Intohimoa biologiaa ja tutkimusta kohtaan voi olla, mutta jos oma mieli ei kestä epävarmuutta, tämä on paha ammatti.

Sitten on tietenkin vielä se tosiasia, että valmistuneille biologeille ei yleensä ottaen ole töitä. Suoraan opintojen jälkeen töitä saavan täytyy olla joko ihan pirun hyvä tai todella onnekas. Me kananpojat olemme tietenkin molempia… *röyhistää rintahöyheniä* Vakavasti puhuen, monille jatko-opiskelu avautuu ainoana selviytymisvaihtoehtona, jos vaihtoehtoina on työttömyys tai ”Siwan kassa”, kuten kiltahuoneella sanotaan (ei pahalla Siwan kassoja kohtaan). Jatko-opiskelijan palkka – mikäli hän oikeaa palkkaa saa – on huomattavasti maisterien palkkasuosituksia alempi. Tätä vauhtia tohtoreitakin on kohta niin paljon, että työnhaku ei helpotu lainkaan vaikka jatko-opinnot olisivat suoritettuna. Lisää suloista epävarmuutta siis luvassa myös tulevaisuudessa.

Näitä asioita tulee mietittyä väitöstutkimusta tehdessä. Jotta en vaikuttaisi täysin masentuneelta tai pessimistiltä, täytyy sanoa, että itse pääasiassa nautin tutkimuksen tekemisestä. Kuten opiskelussakin, tutkimusta tehdessä on omat hankaluutensa, mutta mikäli niitä pystyy sietämään, lopputulos on yleensä hyvin palkitseva. Seuraavalla viikolla toivon mukaan tulee taas jotain piristävämpää lukemista, joten älkää masentuko.

Sitä odotellessa haluan kuitenkin mainostaa viimeisintä Anna ja Pikkutorakat -nauhoitetta nimeltään Abbey Roach. Saatavana avi- ja mat-tiedostoina hyvinvarustelluista käyttäytymislaboratorioista.



Seuraavaan kertaan,