perjantai 29. tammikuuta 2010

Petojen jäljillä

Annin tarina

Tervehdys talvisesta Kainuusta!

Eräänä viime vuoden talvipäivänä olin tekemässä tavanomaista maastopäivääni Kainuussa. Seurasin erään ahman jälkijonoa pitkin tuulisia soita, ojitettuja talousmetsiä, loputtomia tiheiköitä ja komeita kuusikoita. Ilma oli kaunis kevätsää: pakkasta kymmenisen astetta, lempeänheikko tuuli, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. En kuitenkaan iloinnut säästä tai tuoreista jäljistä, sillä työasiat pyörivät raskaina päässäni. Missä välissä ehdin rustata ensimmäisen julkaisuni? Entä jos en voitakaan apurahalotossa? Mitä, jos emme onnistukaan varustamaan GPS-pannalla yhtään ahmaa? Kaikki tuntui kauhean epävarmalta, enkä tuntenut itseäni siksi tutuksi, varmaksi Anniksi, joka tietää aina, mitä tekee.

Pikkuhiljaa kuitenkin ympäröivä luonto alkoi kietoa minua hellään huomaansa. Lämmittävä aurinko sulatti kireät hartiani, raikas ilma vapautti hengitykseni ja evästauko kauniin järven rannalla rentoutti mieleni. Istuessani siinä vanhan jättiläiskuusen juurella ja katsellessani suurelle, talviselle järvenselälle tunsin oloni – en pieneksi, vaan turvalliseksi. Hymyillen katselin ahman kömpelöitä ja hellyyttävän suuria tassunjälkiä, jotka kuitenkin sinnikkäästi paarustivat upottavassa lumessa suoraan ja päättäväisesti eteenpäin. Silloin päätin, että siihen minunkin tulisi pyrkiä työssäni: vastaantulevista risukoista ja kasvoille kipeästi osuvista oksista huolimatta kulkisin sinnikäästi kohti määränpäätä. Kun jatkoin ahman jälkien seuraamista, mieleni oli jo tasainen ja mikä tärkeintä, uskoin taas itseeni.

Lukuisia kertoja elämässäni olen kokenut saman uudestaan ja uudestaan. Menen metsään raskaat huolisaappaat tai -sukset jalassani, mutta palaan sieltä kevyin askelin ja ryhti oienneena. Ehkä olen ihminen, jonka täytyy päästä lähelle alkukotiaan tai syvälle luontosuhteen ytimeen, ennen kuin voi hahmottaa asioiden mittasuhteet ja tärkeysjärjestykset. Lisäksi yksin luonnossa liikkuminen pakottaa ihmisen olemaan kahdestaan ajatustensa kanssa, ja luonnon hiljaisuus on mitä parasta taustamusiikkia tälle ajatustyölle.

Edeltävän johdannon on tarkoitus vastata puolestani kysymykseen ”Miksi minusta tuli biologi?”

Vanhempani ovat todellisia luontoihmisiä ja heidän ansiostaan pääsin tutustumaan metsiin ja tuntureihin jo lapsena. Ala-asteella aiheutin riidan luokassani puolustamalla hämähäkkiä, jota toiset yrittivät liiskata seinään. Olen aina pitänyt eläimistä ja ollut koko elämäni tekemisissä hevosten ja koirien kanssa. Jo pienenä koin, että ihmisellä on jonkinlainen moraalinen vastuu muusta luonnosta, mutta varsin pian sain huomata, etteivät kaikki muut ajattele samoin. Kiinnostukseni biologiaan ammattina heräsi lukion toisella luokalla. Lukion alussa haaveilin vielä lääkärin urasta, mutta kun kiinnostukseni fysiikkaa ja kemiaa kohtaan laskivat dramaattisesti samalla kun innostuin biologiasta yhä enemmän ja enemmän, ammattivalinta oli selvä. Aiheutin ystävissäni pientä hämmästystä heräämällä kevätaamuina neljältä aamulla ehtiäkseni linturetkelle Vuokatin vaaroille ennen koulua. Eräässä lukioaikaisessa lehtiartikkelissa, jossa minulta kysellään tulevaisuuden näkymistäni, totean, että olen kiinnostunut erityisesti ekologiasta ja lajien välisistä suhteista. Ja mitäpä muuta minä väitöskirjassani tutkinkaan, kuin ahman ja muiden petojen välisiä suhteita.

Hain suoraan kirjoitusten jälkeen biologian yhteishaussa Ouluun, Helsinkiin ja Turkuun. Pisteeni olisivat riittäneet kaikkiin näihin yliopistoihin. Ouluun kuitenkin halusin eniten, joten aloitin opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2003. Opiskeluni sujuivat melko jouhevasti, ja näin jälkeenpäin ihmettelenkin usein, kuinka aikani riitti opiskelujen ohella useisiin aikaavieviin harrastuksiin ja lukuisiin luottamustoimiin ja järjestötoimintaan. Kiinnostukseni eläinekologiaan säilyi läpi opiskeluvuosien, ainoastaan kohde oli hiukan hakusessa: en oikein osannut päättää, haluanko tutkia lintuja vai suurpetoja. Suurpedot kiinnostivat minua enemmän, mutta silloin minusta tuntui, että linnuissa olisi enemmän tulevaisuutta. Olikin aika hilkulla, etten päätynyt tekemään lintuaiheista väitöskirjaa, mutta minun onnekseni kaverini veti pitemmän korren ja sai kyseisen paikan. Ja sitten minullekin löytyi sopiva aihe.

Olen jo päässyt tutustumaan tutkimusmielessä kaikkiin muihin suurpetoihin paitsi ilveksiin. Harjoitteluni tein Ilomantsissa, jossa rakensimme metsään ns. karhun karvankeruuasemia ja pääsimme jopa näkemään pari karhua. Olen myös ollut kesätöissä karhuoppaana yrityksessä, joka myy karhunkatseluöitä piilokojuihin. Graduni tein erilaisten hoitosuunnitelmien ja tilastoimattoman kuolleisuuden (lue: salametsästyksen) vaikutuksista Suomen susikantaan. Tuolloin susi kiehtoi minua erityisen suuresti, ja muistan olleeni äärimmäisen onnellinen saadessani niin mielenkiintoisen aiheen. Maisterin paperit sain ulos kesäkuussa 2008 ja väitöskirjani alkoi virallisesti (ensimmäisen apurahan saatuani) lokakuussa 2008. Väitöskirja-aiheekseni muodostui ”Suomen metsäalueilla elävän ahman ekologia ja käyttäytyminen suhteessa muihin petoihin”. Olisi ehkä ollut mielekästä jatkaa susiaiheella väitöskirjaan, mutta kovin vähän tutkittu metsäahmamme veti kuitenkin pitemmän korren.

Nyt olen siis pakertanut väitöskirjani parissa noin vuoden ajan. Maastotyökausia on kertynyt jo useita, olemme saaneet pannoitettua yhden ahman ja lukuisat kerätyt ulosteet odottavat pakastimessa analysointia, mutta silti toisinaan tuntuu, että olen edennyt liian hitaasti. Seurantaryhmäni tosin olikin sitä mieltä, että väitöskirjaani kannattaa varata haastavan aiheen takia viisi vuotta ”normaalin” neljän sijaan. Vuoden aikana olen havainnut, että väitöskirjan teossa todellakin on ne kaksi puolta: toisaalta työ on ihanan itsenäistä, toisaalta joskus on vähän liiankin yksin oman tutkimuksensa kanssa. Aiheeseeni olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen. Ahma lajina kiehtoo minua päivä päivältä enemmän, ja minulle tärkeitä maastotöitä aihe tarjoaa runsain mitoin.

Nyt me kaikki neljä ”kananpoikaa” olemme esittäytyneet ja kertoneet, miten ja miksi olemme päätyneet tekemään väitöskirjoja valitsemistamme aiheista. Jatkossa kerromme varmasti mm. väitöskirjatyön arjesta, ongelmista ja valopilkuista sekä työn edistymisestä. Toivottavasti blogillamme on vähintään jonkinlaista viihdearvoa mahdollisille lukijoillemme. Meille tämä blogi ainakin on hyvä väline selkiyttää ajatuksia ja saada vertaistukea työn eri vaiheissa. Toivotan kaikille kaunista talven jatkoa,

Anni

perjantai 22. tammikuuta 2010

Moro!

Blogiin kirjoittelun aloittaminen käy ehkä luontevimmin alusta, joten tässä sitten myös minun, eli Marian, biologihistoria. Olen aina ollut kovin eläinrakas ja kiinnostunut eläimistä, eritoten matelijoista ja sammakkoeläimistä. Myös se miten elimistö toimii (laakamadoilla, ihmisillä, kaloilla…) on aina ollut minusta kovin kiehtovaa. Siispä lukiossa kun piti ruveta miettimään, että mitähän seuraavaksi, biologia tuntui ainoalta houkuttelevalta vaihtoehdolta (myös hauskat biologiantunnit lukiossa sysäsivät omalta osaltaan tälle tielle…). Muutamilta tahoilta tuli kyllä ”pientä” kehottelua lääkikseen haun suuntaan, mutta jotenkin sairaala työympäristönä on aina aiheuttanut jonkinlaisen henkisen oksennusrefleksin joten se oli heti alkuun pois listalta.

Opiskeluni aloitin heti lukion jälkeisenä syksynä. Alussa olin varma, että tänne tultiin ihan vaan opiskelemaan ja voisi sanoa ihan suoraan, että allekirjoittaneella taisi olla suorastaan nyrkin kokoinen käpy persiessä (niinku asia meillä ilmaistaan). Yllättävän nopeasti kuitenkin huomasin, että porukasta löytyi hengenheimolaisia ja paskajutuilla höystetystä fuksivuodesta tuli ihan huikea. Kursseista kävin kaikki pakolliset, mutta samaan aikaan tuli tehtyä myös siivoushommia. Joskus toisen vuoden kieppeillä jätin kuitenkin siivoustyöt ja keskityin opiskeluun (tai no ainakin opiskelijaelämään..). Ensimmäisen vuoden kesä meni myös minulla kenttäkursseilla ja siivotessa, mutta toisen vuoden kesänä pääsin töihin Tampereelle koe-eläinhoitajaksi. Se on edelleen mielestäni paras kesätyö, jossa olen ollut. Siitä sai myös näkökulmaa eläinkokeisiin, joita eläinfysiologina itsekin joutuisin jossain vaiheessa tekemään.

Kolmantena vuotena opiskelin muistaakseni paljolti genetiikkaa ja jollen ihan väärin muista, kyseisenä vuotena eräs kauhukurssi käänsi suuntani lopullisesti ja peruuttamattomasti pois kyseisen aineen parista (kyseinen kurssi saattoi kyllä olla neljäntenäkin vuonna, mutta eihän meillä lasketa). Kolmannen vuoden kesällä piti suorittaa harjoittelu. Halusin ihan välttämättä tehdä töitä matelijoiden parissa (olin sinä keväänä päässyt ensimmäistä kertaa tutkimaan Oulun lähistön kyitä tuttuni kanssa tekemässäni populaatioekologisessa projektissa). Koska Oulussa kukaan ei tutkinut kyitä tai sisiliskoja vakavissaan, päädyin etsimään ryhmiä muualta. Melkoisella mäihällä löysin erään helsinkiläisen proffan numeron ja pääsin harjoitteluun Viikkiin. Aihe oli ekofysiologinen enkä sinänsä oppinut uusia menetelmiä omalta alaltani, mutta opin kaikenlaista hyödyllistä liskojen ja kyiden käsittelystä set-upien rakenteluun. Opin myös, että graduhommissa mikään ei yleensä suju kovin helposti, tai ainakaan niin kuin on suunniteltu. Vaikka pidin kovasti työkavereistani ja liskojen ja kyiden kanssa puuhailusta, olin Helsingissä kovin ahdistunut ja turhautunut. Vannoin kesän lopuksi etten ikinä muuttaisi ko. kaupunkiin… Samaisena harjoittelukesänä ihmettelin myös erään tutkimusryhmän intoa tutkia kolmipiikkien populaatiogenetiikkaa. Mielestäni tylsempiä kokeiden kohteita kuin kalat oli vaikea keksiä… paitsi ehkä jotkut typerät soluviljelmät ja proteiinit!

Vuoden 2007 syksy meni vaihdossa Australiassa. Siellä keskityin lähinnä kaikkeen muuhun PAITSI opiskeluun. Tuli siellä kuitenkin meribiologiaa ja meriselkärankaisia opiskeltua, kuten myös historiaa, mutta kurssit olivat kuitenkin lähinnä harrastus. Vaihdossa kiinnostus kaloja kohtaan alkoi jostain syystä kunnolla kyteä ja innostuin lukemaan kalojen fysiologiasta vapaa-ajallani. Marraskuussa hankin myös sukellusluvan. Tämä käänsi lopullisesti pääni kalojen suhteen! Suomeen palattuani kävin kyselemässä graduaihetta kalojen parista. Sain aiheen jossa yhdistyivät kaksi kiinnostuksen kohdettani kalat ja treenaus! Tein graduni harjoittelun vaikutuksista taimenten lihasten rasva-aineenvaihduntaan. Se oli kyllä se ”mun juttu” ihan täysin, vaikka toki oli niitä motivaatiokuoppiakin. Ennen gradun vääntöä piti kuitenkin saada pois alta kandin työ. Ilman Annaa ja Janiikaa ja kirjoituspiiriä, kirjoittelisin kandiani varmaan vieläkin! Se oli vähän kuin joku ”loppuvihollinen” ennen graduun siirtymistä. Ehkä kotiinpaluuahdistus selittää osan tästä vastenmielisyydestäni koko kirjoitelmaa kohtaan.

No gradu tuli rykäistyä ulos ja viimeisiä vapaaehtoisia kursseja käydessäni rupesin vähän miettimään, että mitä seuraavaksi. Törmäsin sähköpostiin, jossa haettiin jatko-opiskelijaa oreksiinia (mm. uni-valve rytmejä ja ruokahalua säätelevä hormoni) tutkivaan ryhmään. Hain paikkaa, vaikka olin ajatellut, etten vielä halua edes ajatella mitään väitöskirjaa. Olin täysin puulla päähän lyöty kun yllättäen sainkin paikan! Koska ryhmällä oli jo rahoitukset eikä muutakaan ollut silloin tiedossa, päätin ottaa paikan vastaan. Edessä oli siis muutto Helsinkiin kolme päivää valmistumisen jälkeen. Eli takaisin kaupunkiin johon en ikinä enää halunnut takaisin pakertamaan soluviljelmien pariin proteiini- ja lipidijuttuja! Tutkin siis tällä hetkellä lyhyesti sanottuna G-proteiinikytkentäisten reseptorien (meillä oreksiinireseptorien) aiheuttamia solunsisäisiä signaalikaskadeja ja lipidien osuutta niissä. Melko monesti on käynyt mielessä, että liekö tämä nyt ihan omaa alaani, kun melkein kaikki on pitänyt opetella ihan alusta, mutta ryhmä on mukava ja kyllä se aihekin on tässä pikkuhiljaa alkanut avautua ja kiinnostaa. Että näillä mennään!

- Maria

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Nellin tarina - kuinka genetiikosta tuli eläinekologi

Nelli tässä siis, hei vaan kaikille!

Valmistuin maisteriksi vuoden 2009 lokakuussa. Minulla kävi hyvä säkä, ja sen kummempia suunnittelematta hain ja sain jatko-opiskelupaikan eläinekologian puolelta, suosirrien ja lapinsirrien populaatio
ekologian ja -genetiikan parista. (Vältyin hienosti miettimästä mitä ihmettä sitä sitten oikeasti isona tekee, kun nyt on ainakin neljäksi vuodeksi hommia tiedossa.) Aloitin työt aivan juuri, ja ala tuntuu omalta - ainakin vielä toisen viikon töissäolon jälkeen.

Miten tähän on päädytty? Suvussani on keskimääräistä enemmän biologeja. Siinä varmaankin osasyy sille, miksi minäkin lukion jälkeen harhauduin tälle alalle. Olen ollut melko pienestä pitäen luontoihminen. Perhetuttujen (joista myös suuri osa on biologeja) ja heidän lastensa kanssa tuli pienenä retkeiltyä ympäriinsä, ja muun muassa Hailuoto ja Tauvo tulivat tutuiksi. Erityisesti linnut alkoivat jossain välissä kiinnostaa, ja lukioaikana otin osaa ensimmäiseen linturalliini (kilpailuun, jossa tietyn ajan - esimerkiksi vuorokauden - kuluessa pitää koittaa nähdä mahdollisimman monta eri lintulajia). Nykyään linturallit ovat jokavuotinen harrastus.

Vielä kirjoitusten jälkeen minulla ei ollut aavistustakaan mitä oikein voisin lähteä tekemään, ja vasta kahta viikkoa ennen pääsykoetta päätin yrittää opiskelemaan biologiaa. En kuitenkaan ensi yrittämällä onnistunut. Päätös oli kuitenkin tehty ja päämäärä oli selvä. Hain avoimen yliopiston kautta opinto-oikeuden välivuodeksi, ja suoritin jo etukäteen muutaman biologian peruskurssin. Pääsin myös laboratorioavustajaksi biologian laitokselle; DNA:ta eristämään ja monistamaan. Se taisi olla ensimmäinen sysäys genetiikan puolelle, vaikka melko luontoihminen olinkin. Seuraavana keväänä kävin korottamassa biologian arvosanaa kirjoituksissa lisäpisteiden toivossa, ja pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan.


Ensimmäinen vuosi meni aika rauhallisesti, sillä olinhan jo edellisvuonna suorittanut suuren osan kursseista. Erään vanhemman biologin/sukulaisen suosituksesta menin ensimmäisen vuoden kesällä kenttäkursseille Hailuotoon ja Oulangalle, kuten Annakin. Se oli mahtavaa aikaa! Pelkästään niiden takia kannattaisi alkaa ekologiksi. Toinen ja kolmas vuosi menivät nopeasti, ja kiinnostukseni genetiikkaan kasvoi. Kolmannen vuoden kesällä pääsin töihin hammaslääketieteelliselle laitokselle. Tein töitä suusyöpää tutkivassa projektissa, ja pääsin tutstumaan syvemmin labratyöskentelyyn. Neljäs vuosi meni. Viidennen vuoden syksyllä lähdin työharjoitteluun Vancouveriin, Kanadaan asti. Työskentelin pari kuukautta eläintenhoitajana ja sytogeneetikkona suokukkojen ja tundrasirrien parissa. Viidennen vuoden kesällä lähdin Lahteen, Helsingin yliopiston ympäristöekologian laitokselle töihin tutkimaan lyijyn vaikutusta kasveihin. Kuudentena vuonna suoritin viimeisimpiä kursseja ja koitin saada graduani kasaan. Lopulta, seitsemännen vuoden alkaessa viime syksynä, sain graduni valmiiksi. Kaikennäköistä sitä ehti reippaan kuuden vuoden aikana tapahtua, ja tässä sitä nyt ollaan, kahlaajaekologigeneetikkona.

Olen hyvin innoissani päästessäni tekemään väitöskirjaa ja olemaan tutkijana. Tarkoituksenani on tutkia suosirrin (Calidris alpina) populaatiorakennetta Itämerellä, lapinsirrin (Calidris temminckii) fylogeografiaa koko sen levinneisyysalueella
(eli miten maantieteellisesti eri populaatiot eroavat toisistaan geneettisesti), sekä Calidris-suvun fylogeniaa eli sukulaisuussuhteita.

Ensi kerralla kerron vähän tarkemmin siitä, mitä tämä kaikki käytännössä tarkoittaa eli minkälaisia asioita sitä tutkijana pääsekään tekemään. Siihen saakka, näkemisiin!

Nelli

perjantai 8. tammikuuta 2010

Pieni askel Kananpojalle, suuri harppaus Blogille!

Prologi

Vuonna 2003 Oulussa aloitti biologian opiskelun vajaa 50 fuksia. Iso osa meistä hioutui osaksi ainejärjestöaktiiveista ja muista hönöistä ja hipeistä koostuvaa kiltahuonejengiä. Perusopiskeluaika kului rankan kahvittelun ja leppoisan opiskelun merkeissä. Vapaa-aikakin vietettiin pitkälti yhdessä. Elettiin sitä elämän parasta aikaa.

Sitten yksi toisemme jälkeen me valmistuimme. Löysimme itsemme tyhjän päältä, kun väistämätön hyppy tyhjyyteen kiltapesän reunalta oli edessä. Kantavatko gradusiivet? Miten pitkä on pudotus? Mitä alhaalla odottaa? Entäpä ylhäällä?

Tämä blogi kertoo neljästä hyvin erilaisesta ihmisestä: Annasta, Annista, Mariasta ja Nellistä. Toisemme olemme tunteneet syksystä 2003 lähtien. Olemme kaikki ytimiä myöten biologeja ja intohimoisia tiedenaisia, mutta jokaista meistä ovat elämä ja kiinnostuksenkohteet riepotelleet aivan omiin suuntiinsa. Maisteriksi valmistumisen jälkeen olemme kaikki löytäneet tiemme jatko-opintoihin. Tutkimuksemme ovat vasta alussa, ja väitöskirjat vielä niin kaukana, ettei niitä tahdo nähdä hyvillä kiikareillakaan. Koska matka on yleensä paljon mielenkiintoisempi kuin päämäärä, haluamme jakaa väitöskirjatyöntekijän arkemme kaikessa karussa kauneudessaan sinun kanssasi. Blogimme päivittyy perjantaisin, ja itse kullakin meistä on vapaa sana neljän viikon välein. Tervetuloa seuraamaan, kantavatko kandijalat ja gradusiivet, ja kasvaako tieteen kananpojille lopulta heltta!

---

Anna tässä hei!

Sain kunnian korkata blogimme, ja ajattelin tarjota lämmittelykierrokseksi näin paukkupakkasilla oman biologin-urakaareni. Miten minusta siis tuli Kananpoika?

Olen ikäni ollut luontoihmisiä perinteisellä koillismaalaisella tavalla. Retkeily, kalastus, maastoratsastus ja metsästysreissujen repunkantajana patikointi olivat minulle mieleistä puuhaa kasvuikäisenä. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet eläimet, niin kesyt kuin villit. Yksi varhaisimmista muistoistani ovat ne lapsuuteni talviaamut, kun heräsin samaan aikaan kun vanhempani lähtivät aamunavetoille, ja sain jäädä yksin pikkukamariin Zoo-eläinkirja sylissäni villeihin mielikuvitusseikkailuihin.

Koulussa biologia oli yleensä mielekäs aine, ja yläasteelta päästessäni bilsanopettajani muisti minua stipendillä. Lukiossa harhailevat ajatukseni kiersivät lähinnä kuviksen ja historian parissa. Luonnontieteet jäivät hävettävän huonoille kantimille. Kävin sentään kaikki tarjolla olleet biologian ja maantiedon kurssit ja kirjoitin molemmat aineet. Lukiosta päästyäni olin päättänyt pitää välivuoden ja lueskella sen aikana historian tai oikeustieteen pääsykokeeseen. Mahdollisen työttömyyden varalta oli kuitenkin pakko käydä jossain pääsykokeessa heti kirjoituskeväänä. Ajattelin, että käyn kokeilemassa biologiaa, kun sitä oli tullut kerrattua jo kirjoituksia varten. Minulla ei (koskaan ole) ollut mitään intoa lähteä etelämmäs Suomen sisällä, joten ruksasin hakulapusta ainoastaan Oulun. Kun hyväksymiskirje myöhemmin kesällä saapui, unohdin aiemmat urahaaveeni. Minulla oli opiskelupaikka, enkä takuulla tuhlaisi välivuottani pääsykoekirjojen parissa!

Biologian opintoni alkoivat siis rapeat kuusi vuotta sitten. Ensimmäinen vuosi meni kaikille yhteisiä peruskursseja, lajintunnistusta ja kemiaa opiskellessa. Vuoden aikana minulle valkeni, että BT-puoli (biotieteet) kiehtoi enemmän kuin ekologia. Ensimmäisen vuoden kesällä oli kuitenkin pakko päästä eläintieteen kenttäkursseille pitämään hauskaa! Toisen vuoden opiskelin pääasiassa genetiikkaa höystettynä ekologialla ja biokemialla. Lisäksi liu’uin kuin puolivahingossa korviani myöten ainejärjestötoimintaan, josta pääsin pois vasta maisemaa vaihtamalla. Toisen vuoden keväällä alkoi niihin aikoihin pelätty ja lyttyyn haukuttu eläinfysiologian peruskurssi. Kurssi oli tosiaan ala-arvoinen, mutta se ei estänyt minua ihastumaan kyseiseen tieteenalaan. Minusta tulisi eläinfysiologi!

Kakkosvuoden kesällä pääsin ensimäistä kertaa ”oman alan töihin” Tampereen lääkikselle. Käytännössä tein erinäisiä sihteerin hommia ja pelastin dataa muinaisilta tietokonelevykkeiltä tuoreempaan talteen, mutta pääsin myös seuraamaan muutamia neurotieteellisiä kokeita. Lisäksi kirjoitin laajan neurotieteeseen liittyvän kirjallisuuskatsauksen. Tästä kesätyöpaikasta jäi jotain kytemään korvien väliin. Kolmantena vuonna kävin lisää eläinfysiologian kursseja ja aloin hakea vaihto-opiskelupaikkaa. Yritin kovasti päästä Uuteen-Seelantiin, mutta sen paikan livettyä sormistani hain ja pääsin Manchesteriin. Edellisen kesän kirjallisuuskatsaus poiki kevättalvella muokkauksen jälkeen pienimuotoisen julkaisun, ensimmäiseni.

Ennen vaihtoon lähtöä kolmosvuoden kesällä oli tehtävä työharjoittelu. Pääsin aivosuojausta tutkivaan ryhmään Oulun yliopistosairaalalle, ja olin aivan haltioissani. Tästäkin kesätyöstä sain nimeni artikkeliin. Syyskuussa lensin Manchesteriin. Olin päättänyt ottaa vaihtovuodestani kaiken irti opiskelumielessä ja käydä neurotieteen kursseja, koska Oulussa sellaisia on tarjolla perin vähän. Vietin siis talven tiiviisti kirjastossa, ja onnistuin rutistamaan suurimmasta osasta kursseja kiitettävän arvosanan. Ouluun palasin sopivasti uuden kesätyön pariin. Pääsin ”kärpästen herraksi” hirvikärpästutkimukseen. Olin siis se, joka kasvatti ja käsitteli hirvareita, ja toimin vielä kokeissakin niiden houkuttimena. Tämä oli ensikosketukseni ekologisiin kokeisiin ja käyttäytymistieteisiin.

Viidennen opiskeluvuoteni syksyllä huomasin biologian laitoksen seinällä vanhan gradupaikkailmoituksen niveljalkaisten silmiin liittyvästä tutkimuksesta ja päätin kysäistä, josko tarjolla olisi vielä minulle jotain. Eipä aikaakaan, kun minulla oli graduaihe mielessä muhimassa ja ohjaaja Saksassa! Aloitin loput opintoni intoa täynnä valiten eläinfysiologiaa, biokemiaa ja biofysiikkaa lukujärjestykseni täytteeksi. Kävi kuitenkin niin, että loukkaannuin sählyä pelatessa, könysin loppuvuodesta kaksi kuukautta kyynärsauvojen varassa ja masennuin pahemman kerran. Sain ainoastaan pakolliset kurssit rimaa hipoen suoritettua sinä syksynä.

Opittuani jälleen kävelemään vuodenvaihteen tienoilla pyöräytin graduhommat käyntiin. Hyvin rullaamaan lähtenyt tutkimukseni keskeytyi ikävästi, kun tutkintouudistus pakotti tekemään kandidaatintyön samalle keväälle. Sain tehdä kandini gradun aiheesta, joten siitä oli oikeastaan vain hyötyä kun oli pakko penkoa kirjallisuutta ihan tosissaan jo tutkimuksen alkuvaiheessa. Gradunteko tyssäsi kokonaan muutamaksi kuukaudeksi, ja laboratoriohenkilökunnan kesäloma vapautti minutkin matkustelemaan kesällä. Tahkon ääreen palasin vasta elokuun alussa, ja syksyn aikana sain labrahommat pois alta. Kirjoittaminen alkoi loppuvuodesta, ja sitä vauhditti totaalinen makealakko, johon olimme Marian kanssa alkaneet 1.9.2008. Lakko loppui, kun gradu hyväksyttiin laitosneuvostossa. Omani kesti seitsemän kuukautta ja kaksi päivää.

Minulle pedattiin jatko-opiskelupaikka jo graduntekovaiheessa. Vielä vuosi sitten uskoin vakaasti muuttavani elokuussa 2009 Saksaan jatkamaan tutkimusta graduohjaajani ryhmässä. Asioilla on kuitenkin kumma taipumus lähteä ihan ihmeellisille poluille täysin varoittamatta. Kirjoitin graduni englanniksi, ja sen toiseksi tarkastajaksi määrättiin eräs tohtori Oulun yliopistosta biofysiikalta. Vajaa vuorokausi siitä, kun oli antanut graduni tarkastettavaksi, sain väikkäripaikkatarjouksen biofyysikoilta. He etsivät jotakuta hyönteisten silmät tuntevaa englannintaitoista tekemään käyttäytymiskokeita hyönteisten näkökykyyn liittyen, ja olivat valmiita maksamaan ihan oikeaa palkkaa. Saksassa olisin saanut elellä pienellä apurahalla. Laman uhatessa minun ei tarvinnut pitkään miettiä, kumman paikan otan vastaan.

Takana on nyt seitsemän kuukautta valitsemassani ryhmässä. Tältä pohjalta jatketaan helmikuulla!

Tiputerkuin,